Blogissa on ollut hiljaista. Olen miettinyt elämää uusin silmin tai pikemminkin todennut, etten näe sitä enää vanhoin silmin ja etsinyt uuden polun päätä. Olen kokenut, ettei minulla ole ollut mitään annettavaa täällä blogissa. Päivän asu postaukset, ruokakuvaukset tai sisustuskuvat ovat tuntuneet niin turhilta ja mitättömiltä. Paljon sanottavaa omalla tavallaan mutta ei sanoja eikä väyliä saada niitä ulos.
Luin jostain että kun elämässä tapahtuu jotain isoa, jotain yksilön kannalta merkittävää, moni meistä ajautuu ns välitilaan. Elämäntilanteeseen, jossa vanha elämä on jäänyt taakse ja uusi elämä ei ole vielä alkanut. Tässä välitilassa etsii merkitystä monille sellaisille asioille, joita aiemmin piti päivänselvyyksinä. Länsimainen kulttuuri antaa useimmille meistä "tarkoituksen" heti syntymästä. Ajaudumme väistämättä tietynlaiseen putkeen, jossa ensin käydään ehkä päiväkodissa, sitten jokainen meistä aloittaa koulun ja sitä käydään kiihkeästi vähintään 9 vuotta, sitten useimmat päättävät mitä heistä tulee isona ja aloitetaan ammatillinen kouluttautuminen joko suoraan peruskoulusta tai sitten lukion kautta ehkä yliopistoon. Osa hankkii ammatillista pätevyyttä kouluttautumisen ohella ja odottaa kiihkeästi oikean, aikuisen elämän alkamista.
Kouluttautumisen ohella etsitään jo elämänkumppania tai joku onnekas kumppaninsa löytää suuremmin etsimättäkin. Valmistutaan, etsitään ja löydetään työpaikka, perustetaan perhe, ostetaan ensiasunto ja ollaan onnellisia elämän loppuun asti. Niinhän saduissakin sanotaan... Entä jos tämä täydellinen elämä ei olekaan tyydyttävää? Entä jos jossain vaiheessa alkaa tuntua, ettei kaikki voi olla tässä?
Kadotinko itseni matkalla? Kenen elämää oikein elän? On pysäyttävää, kun joku kysyy tässä vaiheessa, että mikä sinun unelmasi on? Etkä osaa vastata yhtään mitään. Vimmaisesti olet pyrkinyt kohti jotain unelmaksi kutsumaasi mutta kun se on saavutettu, ei se tunnukaan unelmalta.
Sitten lähdet valvomaan lapsen luokkaretkeä observatorioon ja kuulet oppaalta, että meidän aurinkokuntamme aurinko tulee räjähtämään in the end. Etsipä siinä sitten elämälle tarkoitusta.
Toki ymmärrän, että tällainen liian syvällinen elämän tarkoituksen etsiminen voi tehdä hulluksi. Ihana ystäväni minulle totesi hetki sitten näitä tuskaillessani, että kuule, elämän tarkoitus on ikävän karkoitus, että lopeta tuo syvissä vesissä vellominen. Omalla tavallaan hyvin oikeassa. Toisaalta haluaisin löytää suunnan uudelleen. On helppoa vaan mennä arjen mukana: joka arkiaamu töihin, työpäivä, töistä kotiin lasten harrastuksia, kaupassa käymistä, siivoamista, ruoan laittoa ja illalla nukkumaan. Ja sama uudelleen seuraavana aamuna. Päiväni murmelina?
Löytäisinkö suunnan jos lähtisin jatkamaan opintojani? Aikanaan ilmoittauduinkin mutta se jäi kypsymään. Voisi olla tie. Tietäisin tutkimusaiheenkin, joka kaipaisi lähempää tutkimusta. Työssäni törmään tähän tiedon mustaan aukkoon säännöllisesti. Miksen siis itse tekisi asialle jotain sen sijaan että valitan ettei kukaan ole kirjoittanut aiheesta mitään?
Opiskelisinko lisää italiaa? Vai opettelisinko esimerkiksi ranskaa? Jatkaisinko flamencoa vai lähtisinkö opettelemaan salsaa vaiko toteuttamaan ikivanhaa unelmaani argentiinalaisesta tangosta? Valokuvauskurssille minun piti mennä jo viime syksynä ja sen aion kyllä toteuttaa tänä vuonna. Onko kyse kuitenkin yksinkertaisesti vain siitä että on tartuttava hetkeen ja iloittava pienistä onnen hetkistä? Onko elämässä loppujen lopuksi kyse mistään isommasta? Siinäpä viikonlopuksi mietittävää. Tuttavani suositteli lukemaan Esko Valtaojan kirjan Kaiken tarkoitus. Jos se antaa minulle vastauksen näihin suuriin kysymyksiin, tulen varmasti kertomaan siitä täällä blogissakin.
Jos alkuperäiskansatkin elävät onnellisina sademetsässä miettimättä sen kummemmin mistä tässä kaikessa on kysymys, niin ehkä meidänkin pitää siihen kyetä? Carpe diem
