Leffakokemus : "Cake"

Kävin katsomassa Jennifer Anistonin tähdittämän elokuvan Cake, joka kertoo onnettomuuden traumatisoimasta nuoresta lakimiesnaisesta (Aniston).  Pariskunnan pieni poika on kuollut ko. onnettomuudessa ja Anistonin näyttelemä Claire äitinä saanut samassa onnettomuudessa pahoja vammoja, jotka aiheuttavat hänelle jatkuvia pahoja kipuja.

Pojan menettäminen on saanut Clairen vaipumaan niin suureen suruun, ettei hän oikeastaan elä lainkaan, vaan yrittää nukkua öisin ja selviää päivästä toiseen meksikolaissyntyisen taloudenhoitajansa Silvanan kanssa.  Aviomiehensä Claire on ajanut pois kotoaan, eikä aviomiehellä olekaan elokuvassa suurta roolia.

Lääkäri on ohjannut Clairen tukiryhmään selvittelemään onnettomuuden ja menetyksen aiheuttamaa tuskaansa välittämättä aidosti siitä miten tukiryhmässä oleminen potilasta auttaa. Aihetta ei käsitellä sen enempää elokuvassa mutta oma kirjoituksenaiheensa olisi käsitellä sitä miten potilasta ei käsitellä kokonaisuutena eikä kukaan ota vastuuta siitä, miten eri ohjeiden mukaiset hoitomenetelmät aidosti toimivat. Elokuvassakin tukiryhmän vetäjä tuntuu toimivan vain kirjasta ulkoa opettelemiensa metodien perusteella välittämättä siitä toimiiko metodi lainkaan.

Elokuvan osajuoni on tukiryhmän yhden jäsenen tekemä itsemurha, jota ainakaan Claire ei tunnu ymmärtävän. Itsemurhan tehnyt Nina oli kaunis nuori perheenäiti, jonka leskeytyneeseen aviomieheen Claire tutustuu ymmärtääkseen miksi Nina valitsi niin lopullisen ratkaisun omaan tilanteeseensa.

Elokuvassa on hidas rytmi kuvaamassa suuren tuskan aiheuttamaa lamaannusta. Fyysinen kipu antaa Clairelle tekosyyn sääliä itseään ja vaikka hän käy liikuntaterapiassa helpottaakseen kipujaan ja kyetäkseen liikkumaan, ei Claire tunnu aidosti edes toivovan paranevansa.

Kuvaaja on käyttänyt erinomaisen hienosti kuvaustekniikkaa ja värejä tarinan kerronnassa: aluksi koko värimaailma on hailakka ja vähän epäselväkin, ikäänkuin kaikki olisi vähän sumussa. Hiljalleen Clairen saadessa pientä otetta elämästään alkavat väritkin kirkastua.

Äidin tuskaa pienen pojan kuoleman vuoksi on vaikea katsoa ja kyyneleet hiipivät silmänurkkaan väkisinkin sitä mukaa kun Claire vihdoin suostuu kohtaamaan oman surunsa. Käymään poikansa haudalla, katsomaan pojan isoa valokuvaa jne. Jokaisen on kohdattava oma surunsa ja käsiteltävä se pois.