Tämän kirjan haluan lukea

Rakastan lukemista. Ja rakastan nimenomaan perinteisen painetun kirjan lukemista. Minua ei kiinnosta ekirjat. Osittain ihan koska vastustan muutosta sellaisenaan mutta ennen kaikkea, koska pidän fyysisen kirjan kosketuksesta. Pidän siitä, että saan kääntää sivua. Valita lukuasennon jne jne. Kirjan tuoksu.. ja ennen kaikkea se, että valkokaulustyöläisenä tuijotan tietokoneen ruutua jo valmiiksi yli 40 tuntia viikossa. En kaipaa sitä yhtään lisää. Silmät kiittävät, kun laitan lukulasit (kyllä valitettavasti jo tarvitsen nekin..) ja voin lukea painettua tekstiä. Joskus valittu fontti ja sen koko on kyllä valitettavan huonolukuista, ja silmät väsyvät mutta kaiken kaikkiaan painettu kirja on minun juttuni.

Minun juttuni on myös varata iso kasa kirjoja kaikkien lomien varalle mutta etenkin kesälomaa ajatellen. On melkeinpä suotavaa että kesälomaan osuisi myös sadepäiviä, jolloin ei olisi pakko lähteä ulos auringossa kylpemään, vaan saisi suosiolla antautua hyvän kirjan vietäväksi.

Toki ulkonakin voi lukea ja esim reissussa on aina kirja mukana ja se kuuluu uima-allaskokemukseen ehdottomasti. Ne kirjat ovatkin sitten aina omia pokkareita, koska kirjan kannet on reissun jälkeen aina aurinkovoiteen tahrimia.

Täksi kesäksi olen valinnut seuraavaa lukemista: Harper Leen "Kuin surmaisi satakielen" (alkuperäisteos To kill a mockingbird). Fiktiivinen tarina kertoo 6-vuotiaasta tytöstä, jonka asianajajaisä ottaa puolustaakseen tapauksen, jossa mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta 1930-luvun Alabamassa. Asianajajaisän vankka oikeudenmukaisuuskäsitys kohtaa ympäristön vankat ennakkoluulot. Klassikkoteos, jonka haluan lukea.

Toinen klassikkoteos kesälle olisi jo pianon päällä odottamassa: Donna Tartt "Jumalat juhlivat öisin". Yliopistoelämään ja opiskelijoiden salaisuuteen kietoutuva mestariteos.

Emmi Itärannan "Teemestarin kirja".  Kiehtova, vuonna 2012 ilmestynyt teos joka käsittelee ilmastonmuutoksesta seurannutta maailman tilaa, jossa vedestä on todellista puutetta. Teemestarin talo on sotilasvallan silmätikkuna.  Ei ihan kaukaan haettu aihe, kun seuraa mm Kalifornian vesikatastrofia.

Hupikirjan virkaa saa toimittaa Romain Puertolasin "Fakiiri joka juuttui IKEA-kaappiin". Tämän jo aloitinkin, mutta hyppäsin kesken kaiken lukemaan yhtä uutuusdekkaria. Jatkan jossain vaiheessa.

Pamela Druckermanin "Kuinka kasvattaa bebe" kertoo semihauskalla tavalla amerikkalaisen ja ranskalaisen lasten kasvatustavan eroista. Tämäkin aloitettu jo ja alustavasti testattu. Hauskoja oivalluksia. Itsekin havaitsen riehuneeni ihan turhaan esikoisen kanssa. Tämän kyllä oivalsin ihan ilman kirjojakin toisen lapsen kohdalla.

Carl-Johan Vallgrenin Varjopoika-nimisen uuden dekkarin jo ahminkin alkupaloiksi. Uusi Danny Katz sarja on syntynyt. Ei minusta Mankellin tasoinen millään mittareilla mutta luettavissa. Dekkareiden intohimoisena lukijana haluan kirjani olevan oivaltava ja haluan humaltua lukukokemuksesta niin, etten malta lopettaa lukemista ennen kuin kirjan viimeinenkin virke on tullut luetuksi. Varjopoika ei siihen kyennyt. Vähän liikaa yritystä.. Lars Keplerit suosittelen kyllä lukemaan. Niihin todella jäi koukkuun.

Yhdessä blogissa oli muuten kommentoitu lukemiseen koukkuun jääneitä hyvin. Humaltumista voi todella verrata mihin tahansa nautintoaineeseen. Et malta lopettaa vaikka tiedät, että aamulla pitää nousta töihin. Sitten työpaikalla nuokut puolihorroksessa puolentoista promillen humalatilassa nukuttuasi aivan liian vähän..

Eiköhän näillä loma saada alkuun. 

Kirjan ystäville uutinen Akateemisen kirjakaupan myymisest'ä Bonnierille lienee ollut ikävä yllätys. Tai ei kai se yllätyksenä tullut mutta pelonsekaisella ihmetyksellä odotan mitä uusi omistaja tuo perinteiseen kirjakauppaan.  Itselleni käynti Akateemisessa edustaa sukellusta kulttuuriin ja erilaiseen ilmapiiriin. Nykyään sitä tosin ainakin Helsingin keskustan liikkeessä häiritsee Starbucksista kuuluva teinien kikatus mutta muutoin rakastan tunnetta, kun voin suunnata askeleeni omille hyllyilleni: käyn tsekkaamassa ensinnäkin uusimmat käsityölehdet. Selailen pintapuolisesti neuleohjeet ja jos hyvin sattuu, ja löydän jonkin oikein todella mielenkiintoisen neuleen, saatan ostaa ko lehden.

Sitten pokkarihyllyt, joita on ihana vain tuijotella ja etsiä aarteita. Pokkarit ovat miellyttäviä, koska hintansa puolesta voit ostaa kokeilumielessäkin jonkun sellaisen kirjan, josta et ole aivan varma mutta joka kiinnostaa. Jos sitten et kuitenkaan saa luetuksi, ei niin haittaa. (Totta kai voi aina mennä kirjastoon mutta minua turhauttaa odotella viikkokaupalla jonossa saadakseni jonkun itseäni kiinnostavan kirjan...toisaalta minua ahdistaa myös kotona kirjapinot..)

Ruokakirjat ja matkakirjat ja arkkitehtuuri vain joitakin osastoja luetellakseni. Joskus tie vie syvemmille vesille ja etsin filosofian osastolta oppaita tai alan teoksia. Tai vain vaeltelen kirjakaupan käytäviä ja nautin tunnelmasta.

Toivottavasti Akateemista ei aleta muuttaa radikaalisti.

Jukka Kemppisen riemastuttavassa blogissa oli muuten otsikolla "Tätä kirjaa et halua lukea" mainittu psykologi Hannu Lauerman kirja. Liekö ollut Pahuuden anatomia vaiko Hyvän vastakohta mutta alkoi kiinnostaa.


Lukemisiin. Hyvää viikonloppua

Kirjanurkka : Christian Rönnbacka Rakennus 31

Dekkareiden ystävänä tartuin mielenkiinnolla Christian Rönnbackan Antti Hautalehto sarjaan. Hankin saman tien keväällä sarjan kaksi ensimmäistä osaa Troijalainen ja Julma, ja luin jostain syystä ne väärin päin eli Julman ensin, ja Troijalaisen vasta sitten vaikka kronologisesti ne alkavatkin Troijalaisesta.

Antti Hautalehto on poliisi, joka aloittaa uudessa virassaan Porvoossa. Troijalaisessa tarinan kerronta pääsee jo kunnolla vauhtiin ja lukija hörähtelee tarinan edetessä rikkaille kielikuville. Itse tarina on liian samankaltainen monien muiden saman genren romaanien kanssa kansainvälisine rikollisjoukkioineen ja muistuttaa liikaa ilkkaremeksiä. Toisaalta kerronta on erittäin juohevaa ja mukaansa tempaavaa. 

Saagan kakkososassa Hautalehto etsiikin pieniä tyttöjä jahtaavaa rikollista ja tarina alkaa olla jo uskottava ja sattuneesta syystä aika hyytävä. Suomalaiselle poliisimiehelle ja tokaisuille saa silti nauraa edelleen ja kirjan tyyppeihin samaistuu tietyllä tavalla. Pidin kakkososasta huomattavasti enemmän kuin ensimmäisestä. Tragediaakin mahtuu päähenkilön elämään kun henkilökohtaisella puolella päähenkilö kohtaa menetyksen. Ja mahtuu kirjaan jopa suomalaisten pikkumaisuudelle ilkkumistakin, kun poliisi joutuu jahtaamaan myös puutarhatonttuja ampuvaa tekijää.

Saagan kolmatta osaa joutuikin odottelemaan syksyyn asti, kunnes Rakennus 31 ilmestyi. Odotusarvo oli Julman jälkeen kova. Antti Hautalehto oli jälleen remmissä Porvoon poliisilaitoksella. Kirjoittajan rikkaat kielikuvat ovat entistäkin parempia. Jossain määrin häiritsee kirjoitustyylinä oleva tarinoiden limittäinen kuljettaminen: kuhunkin tarinaan liittyvät osat ovat varsin lyhyitä ja lukija joutuu virittäytymään toisen henkilön tarinaan uudestaan ja uudestaan. Tarinaa kuljetetaan niin poliisin/Hautalehdon kuin kahden tekijänkin näkökulmista. Tarinan rakentaminen sinänsä on onnistunut ja vaikka itse tekijän osuus jääkin aika lyhyeksi, jää lukijalle arvoitukseksi mitä oikeastaan tapahtui ennen kuin sekin selviää kirjan lopussa. Toisen tekijän arvoituksellinen menneisyys kulkee paremmin tarinan mukana kunnes lässähtää aika totaalisesti kirjan lopussa. Äidin kohtalo jää hyvin irralliseksi eikä oikeastaan liity itse tarinaan millään tavalla. Jos Troijalaisessa punainen lanka oli olemassa vaikka olikin turhan kaukaa haettu, niin Rakennus 31:ssä punainen lanka on jotenkin täydellisen hassu. Tarinan ratkaisu on koominen ja melkeinpä vitsikäs ja sitä kautta vähän epäuskottavakin. Toisaalta suomalainen jos kuka pystyisi kehittämään kirjassa kuvaillun tapahtumakulun, joten ehkä jutun juoni onkin aidosti tosi uskottava. Enemmän olisin suonut jännitystä ja hieman toisenlaisen lopun. Suomalaiset rikokset ehkä ovat tylsiä tai eivät rikoksia lainkaan.

Dekkarille tyypillinen ahdistava jännitys puuttuu kirjasta melkein kokonaan. En silti sano, etten nauttinut kirjasta lukukokemuksena mutta en niinkään dekkarina vaan mainiona kielellisenä ilotulituksena ja hyväntuulisena tuulahduksena. Porvoon poliisin hyvä tiimihenki ja ylimmän esimiehen hiljainen vastustus toimivat kuin juna. Hautalehdon romanssi paikallisen lääkärin kanssa on saanut ehkä turhaakin tilaa kirjan perusgenren ollessa kuitenkin dekkari mutta meneehän se muun mukana.

Kielikuvia lukiessa viihtyy kuitenkin erittäin hyvin mukana alusta loppuun
"-Saitteko kaiken tarpeellisen? Simon kysyi ja lähti liikkeelle.
-Kertakäyttögrillejä ei kuulemma enää ollut kesän jäljiltä, Lars vastasi. -Ihme hommaa, nythän on vasta marraskuu. Vielä on kesää jäljellä koska lumi ei ole maassa eikä järki jäässä."

Christian Rönnbacka on työskennellyt KRP:ssa ja pääkaupunkiseudun poliisissa sekä viimeiset 10 vuotta vakuutusetsivänä, mikä näkyy asiantuntemuksena itse tarinoissa. Taustat on selvitetty eikä sisällölliset virheet pistä siltä osin lainkaan silmään tai niitä ei siis ole lainkaan.

Neljättä Antti Hautalehtoa odotellessa.