Helsingin kaupunginteatteri : BILLY ELLIOT

Yhteistyössä #HKT #Helsingin kaupunginteatterin kanssa

Kävimme eilen lasten kanssa katsomassa Helsingin kaupunginteatterin uusimman musikaalin Billy Elliot. Kaupunginteatterin päärakennus Tokoinlahdella on remontissa ja ison näyttämön näytökset esitetään Peacock-teatterissa Linnanmäellä. Tuolit ovat karut ja kovat pitkään esitykseen mutta sen unohtaa, kun tempautuu esitykseen mukaan. Itse teatterikin on varsin karu mutta näyttämö on iso ja sinne näkee vaivatta uskoakseni kaikilta istuimilta. Perheen pienimmillekin on korokkeet, jolloin edellä istuvan pään takaa näkevät lapsetkin.

Ennen esityksen tarkempaa ruotimista suosittelen musikaalia kaikille ikäään ja sukupuoleen katsomatta. Viihdyttävä kokemus kaikin puolin. HKT tuottaa isompia musikaaleja jo usean vuoden kokemuksella ja rahoille saa pääsääntöisesti katetta. Mutta...vaikken olekaan vielä kovin kokenut ulkomaisten musikaalien kävijä, olen muutamissa Lontoon musikaaleissa käynyt, ja kotimaiset musikaalit häviävät 6-0. Ollaan kuin eri planeetalla. Tarkoitus ei tietenkään kaiketi olekaan kopioida muualta mutta kovin kotikutoista homma on kaikesta viihdyttävyydestään huolimatta.

En valitettavasti ole vuosiin käynyt musikaaleja katsomassa juuri muualla kuin kotikaupungissani Helsingissä. Ja häpeäkseni joudun toteamaan, etten ole käynyt edes Svenskanin tuotannoissa, vaikka niissä on ollut Maria Ylipäästä lähtien tasokkaita laulajia. Korjaan tämän puutteen oitis. Helsingin kaupunginteatteri luottaa kuitenkin omiin näyttelijöihinsä myös musikaaleissa, mikä valitettavasti erityisesti kuuluu. Ollaan valovuosien päässä nautinnollisesta musiikillisesta kokemuksesta, kun näyttelijä laulaa. Anteeksi kaikille eilisen näytännön esiintyjille, että sanon näin mutta musikaalista jää osa pois, jos se tuntuu vain näytelmältä, jossa erinomaiset näyttelijät yrittävät laulaa. Billyn tanssinopettajaa Rva Wilkinsonia esittänyt Jonna Järnefeltillä on kyllä kaunis ääni ja hän selviytyi isosta roolistaan hienosti, mutta lauluosuuksista jäi uupumaan paljon. Jonnalla on kyllä mielettömän hyvä kroppa ja tanssinopettajan roolin veti hienosti. Vähän lisää sulokkuutta tanssiin olisi kaivannut mutta toisaalta näytelmä itsekin alleviivasi tanssiluokan maalaisuutta ja alkeellisuutta, joten tavallaan sopi tyyliin ja musiikaalin tematiikkaan hyvin. Kiitos siis Jonna Järnefeltille, joka on sinänsä yksi suosikkinäyttelijöistäni.

Billyn isää näytellyt Kari Mattila sai kauniin näyttelijän laulunäänensä auki hetken laulettuaan, ja lauloikin koskettavasti kuolleelle vaimolleen. Mattila esitti työläisisän roolinsa uskottavasti. Yhteisön ideologia ja nuoremman pojan yksilöllisyys raastoivat isän tunnemaailmaa laman repiessä ympärillä. Ylipäätään Thatcherin ajan lakot ja kova politiikka muistuivat musikaalin myötä hyvin omaankin mieleen. Musikaalissa oli useita kerroksia, joista aikuiset varmaankin muistivat juurikin rautarouvan politiikan ja hiilikaivoslaisten pitkät lakot ja ahdingon.

Thacherin valtakaudella eri kulttuureissa kasvoi liikkeitä vastustamaan valtapolitiikkaa. Tämäkin tulee musikaalissa vähän kömpelösti esille. Kaivostyöläisten lapset käyvät nyrkkeilysalilla eivätkä baletissa, jonne päähenkilö Billy vahingossa ajautuu ja innostuukin ympäristön vastustaessa tanssista. Britannian luokkajakokin sotkeutuu mukaan, kun Billy pääsee koetanssimaan kuninkaalliseen balettiin. Musikaalin hauska pieni erityispiirre tuli loppupuolella, kun Jorma Uotinen Suomen grand old manina antoi äänensä koetanssikohtaukseen. Uotisen äänessä oli tosin lämmin ja sympaattinen sävy, joka oli ristiriidassa balettikoulun yläluokkaisuuden kanssa.

Erityismaininnan annan jälleen Billyn äitiä esittäneelle Raili Raitalalle, jolla on sielukas ääni. Kohtaukset, joissa Billy puhui kuvainnollisesti kuolleen äitinsä kanssa, olivat koskettavia. Äidin vaikutus poikansa elämään tuntui kuolemankin jälkeen ja sai pojan uskomaan itseensä ja mahdollisuuksiinsa.

Musikaalissa on myös vaikuttava tanssikohtaus, jossa nuori Billy tanssii ja mukaan liittyy balettitanssija. Yhdessä Tchaikovskyn musiikin lumoamana esittävät mielettömän hienon tanssikohtauksen, jossa Billy konkreettisesti pyörii pilvissä. Hieno, hieno kohtaus.

Kaiken kaikkiaan iso kiitos ohjaukselle ja koreografille. HKT osaa homman siltäkin osin. Isoja ja pieniä kohtauksia limittäin eikä kuolleita hetkiä syntynyt lainkaan. Musiikin johto oli myös ammattimaista ja orkesteri hoiti homman hienosti.

Ja viimeisenä tietysti kiitos Billylle. Isompaa heittäytymistä toivoisi mutta hienosti poika hoiti hommansa.

Elton Johnin musiikki ei vienyt itse tarinalta liikaa huomiota vaan toimi mainiosti omassa roolissaan. Pidin. Musiikki ei ollut liian siirappista, mikä on esimerkiksi Phil Collinsin musiikissa joskus ongelmana. Balladit vievät mennessään yksinään mutta esityksen osana voivat olla vähän tukahduttaviakin.

Esityksessä oli tipan silmäkulmaan tuoneita kohtauksia ja myös naurunpyrskähdyksiä aikaansaaneita heittoja. Yleisilmeeltään musikaali on kuitenkin synkähkö teemansa vuoksi. Hiilikaivoslaisten ahdinko ja toivottomuus lyövät mustan varjon koko musikaalin ylle, mikä on ollut todennäköisesti säveltäjän tarkoituskin. Brittiläisenä Elton Johnilla on takuulla omat muistonsa 80-luvun Britanniasta. Muusikkona hänellä on omat ajatuksensa Rautarouvasta ja tämän politiikasta. Kaiken synkkyyden alla kulkee kuitenkin taiteessa oleva toivo. Yksilön mahdollisuus antaa sielunsa liitää.

Lämpimästi suosittelen.

Ryhmäteatterin Liisa ihmemaassa

Meitä helli mainio kesäinen sää.

Hmm... Päällimmäinen tunne tämän kesän teatteriesityksestä Suomenlinnassa on, että tulipahan nähtyä. Ihana kesäperinnehän tämä on ja vieläkin muistetaan Robin Hood ja Peter Pan, jotka koskettivat enemmän kuin Liisa, joka aikaan putosi. Ryhmiksen omassa esittelyssä mainitaan, että esitys pohjautuu "vain löyhästi" Lewis Carrollin alkuperäiseen kirjaan mutta oma ensiajatus näytöksen päätyttyä oli pikemminkin, että esitys kumarsi liikaakin alkuperäiselle kirjalle. Esitys kesti kaksi tuntia ja vähän ylikin mikä sinänsä toimii jos punainen lanka pitää otteessaan, mutta valitettavasti ainakin itsestäni esitys tuntui liian pitkältä.

Ja tähän väliin totean, että pidän Ryhmiksen tavasta tehdä teatteria ja käyn suht säännöllisesti niin Helsinginkadun kuin Pengerkadunkin näytöksissä. Ryhmiksellä on aika ainutlaatuinen tapa käyttää tekniikkaa hyväksi, ja nytkin Suokissa erityiskiitos tekniikalle ja valoille. Teatterisavu vaan ajoittain pyörii katsomossa pitkään mutta onneksi haihtuu suht nopeasti after all.  

Erityiskiitos myös puvustajalle. Herttakuningattaren puku oli aivan loistava, ja mieletön kontrasti muiden värittömyydelle mitä tietysti aiheeseen liittyen haluttiinkin korostaa: ohjauksessa haluttiin nostaa esiin ilmastonmuutos. Herttakuningatar ryöstää ympäristöään siten, että kaikki värit ovat kadonneet, jää sulaa ja vesi tulvii. Wendy on kaikkien odottama pelastaja, joka saa Ihmemaan pelastettua ja palautumaan ennalleen. Wendy tulee Peter Pan sadusta, mikä sekoitti sinänsä hauskasti eri tarinoita keskenään. Samoin Ihmemaa. Hobititkin vilahtivat Ryhmiksen tarinassa. Herttajätkän hahmossa oli nähtävissä samaa ilkeyttä ja toisaalta sisäistä pehmeyttä kuin esim Kapteeni Koukussa Peter Pan näytelmästä. Ihan jo ulkoisesti hahmoon tuotu puvustus sai flash backeja aikaan.

Kuva oma. Otettu juuri ennen esityksen alkamista
 

Ryhmismäinen huumori kukki vain ajoittain, mutta se lienee tarkoituskin. Tämänvuotinen esitys kaiketi keskittyikin enemmän vakaviin aiheisiin kuten juuri ilmastonmuutokseen ja sisäiseen rohkeuteen. Pakko kyllä todeta, että ei ollut erityisen alleviivaavia ja jäivät kuitenkin ainakin itselleni vähän utuisiksi. Enemmänkin jäi mieleen luottamus ja ystävyys.

Takuuvarmaa teatteria. Tuleeko ensi kesänä uusi satu modernisoituna vaiko jotain ihan muuta?  Kiitämme kuitenkin. Lapsetkin tykkäsivät. Erityisesti nuorempaan iski väliaikakuulutus: "Väliaika 20 minuuttia, eikä yhtään enempää tai pää poikki". Ammattini puolesta hyrisin sisäisesti joka kerran kun Herttakuningatar jakoi oikeutta: " Rangaistus ensin, sitten vasta tuomio"! 

Helsingin kaupunginteatteri : Club act!one stand up komiikkaa 23.4.2014

Olin ystäväni kanssa katsomassa stand up komiikkaa Helsingin kaupunginteatterin Pasilan näyttämöllä 23.4.2014. Esiintyjäkaarti oli nimekäs: Krisse Salminen, Andre Wickström ja Ilari Johansson. Joskin on pakko sanoa, etten wanna be kultturellinakaan ihmisenä nimen perusteella yhdistänyt Ilari Johanssonin nimeä etukäteen oikeaan näyttelijään, mutta halusin ehdottomasti nähdä Krisse Salmisen livenä ja ajattelin etukäteen myös, että Andre Wickström on myös varmasti hyvä. 

En ole liian usein käynyt stand up illoissa - itse asiassa en muista yhtäkään, mutta tässä iässä ei ole ihme, jos en vaan muista. 

Stand up -komiikka perustuu Wikipedian mukaan 1800-luvun alun yhdysvaltalaiseen minstrel teatteriin. Minstrel oli musiikkiteatteria, joka perustui usein afroamerikkalaisille nauramiseen. Minstrel-esityksissä oli mukana myös koomikoita, jotka kertoivat yksinkertaisia vitsejä avustajiensa kanssa. 

Etnisten ryhmien erilaisuuteen perustuva huumori oli vuosisadan vaihteessa Yhdysvalloissa erityisen suosittua, sillä maassa elettiin maahanmuuton vilkkainta aikaa. Toisaalta rivoudet oli usein kielletty. Myöhemmin tunnettuja stand up komiikan edustajia ovat olleet mm Jerry Seinfeld ja The Tonight Show ja mm Jay Leno (Wikipedia)

Suomeen stand up komiikka tuli 1990-luvulla eli varsin myöhään. Ensimmäisiä stand up koomikoita oli mm Stan Saanila. Sittemmin tunnetuiksi ovat tulleet juuri mainitsemani Krisse Salminen ja Andre Wickström.

Aiheet stand up komiikkaan tulevat usein koomikon omasta elämästä mutta suosittuja aiheita ovat myös politiikka, stereotypiat ja tietyntyyppiset ristiriitoja tai kiistoja aiheuttavat aiheet.

Ko. illan esiintyjistä Krisse Salminen ja Andre Wickström käsittelivät pääasiassa omaa elämäänsä. Jopa kiusallisuuteen asti. Krisse Salminen tosin itselleen tyypillisesti puhui enemmänkin itsestään kuin suoraan elämästään, ja hauskuutti yleisöä mm ottamalla eturivissä istuneen nuoren miehen mukaan omaan esitykseensä. Ko. mies sattui olemaan Keravalta, mistä saatiin paljon huumoria irti. Perustuu juuri tuohon stereotypiaan minkälaisia ihmisiä asuu juuri Keravalla. Mm yleisön piti huutaa "surprise" kun Krisse tulee omiin yllätysjuhliinsa ja avaa silmänsä juuri yleisön eteen saapuessaan. Tälle keravalaiselle miehelle Krisse antoi luvan sanoa "yllätys" koska keravalla ei välttämättä tiedetä mitä ko englanninkielinen sana tarkoittaa. Krissen esitys oli kuitenkin kaikesta ammattimaisuudestaan huolimatta jotenkin peruskamaa ja naurunpyrskähdyksiä kuului yleisöstä vain ajoittain. Valitettavasti siitä tuntui puuttuvan into tällä kertaa. Parhaimmillaan Krisse osaa kyllä naurattaa. Muistan vieläkin vuoden 2007 Euroviisut Helsingissä, missä Krisse esiintyi Suomen prinsessana :)

Andre Wickström sai oman settinsä aluksi vauhtia suomenruotsalaisia kohtaan tunnetuista ennakkoluuloista: kaikki on paljon hienompaa rannikolla, kun kaikkeen voidaan liittää etuliitteeksi saaristolais-sana. Toki se voidaan liittää myös suomenkielisenä. Seuraavaksi naljailtiin Ankdammen-suomenruotsalaisten varakkuudelle ja suomensuomalaisten heitä kohtaan tuntemalle kateudelle. Maksuhäiriölistalla oli Wickströmin tahallaan liioittelemana pitkä litania suomalaisia paikannimiä kun taas vähiten maksuhäiriöitä oli nimenomaan ruotsinkielisillä paikkakunnilla. Johtopäätös: "Repikää siitä!" Ja kaiken aikaa tahaton tai tahallinen suomenruotsalainen aksentti :) mutta oikeasti, kuka jaksaa nauraa minuuttikaupalla jonkun synnytyskertomukselle? Ihan aikuisten oikeasti. Tunnelma oli hetken jotenkin kohteliaan vaivautunut. Ehkä suomenruotsalaisuudelle nauraminen on jo koettu tai ajankohtaisuudet passe mutta ei naurattanut.

Tauolla vähän kuplivaa ja takaisin kohti viimeistä settiä. En ollut tahallaan edes googlannut Ilari Johanssonia vaan ajattelin, että katsotaan mitä tuleman pitää. Tunnistin kasvot saman tien miehen astellessa lavalle. Johansson otti yleisön haltuunsa aivan saman tien. Yleisö ulvoi naurusta kirjaimellisesti alusta loppuun. Oikein toivoi, ettei esitys loppuisi lainkaan. Kyyneleet valuivat silmistä ja vatsaan koski nauramisesta mutta koko ajan tuli lisää aivan hervotonta settiä. Johansson oli hyvin pitkälle rakentanut omat juttunsa ajankohtaisuuksille, homofobialle ja Kerava/Långvik vinoilulle. Eturivissä nimittäin istui aiemmin mainitun keravalaisen miehen lisäksi Långvikissä asuva nainen, joka sai tuta ns paremman alueen imagon nahoissaan :)

Elän monta vuotta lisää ko illan johdosta. On todella vapauttavaa nauraa täysin estoitta. Ehdottomasti suosittelen kokeilemaan. Studio Pasilaan päästääkseen pääsee nauttimaan "Pasilan arkkitehtuurista", mistä kaikki koomikot muistivat irvailla kunnolla.

Yhteistyössä Helsingin kaupunginteatterin kanssa.

Musikaalista Tarzan lisää

Helsingin kaupunginteatterin Tarzan musikaali

Olin lasten kanssa katsomassa Helsingin kaupunginteatterin uusinta musikaaliproduktiota Tarzan. Vaikuttava ja ammattitaitoinen esitys. Perustuu Edgar Rice Burroughsin kirjaan Tarzan apinain kuningas ja Disney elokuvaan Tarzan, ja mikä parasta, musiikin sävellys ja laulujen sanat olivat ihailemani Phil Collinsin. Sävelmaailma oli ainutlaatuisen hieno ja orkesteri hoiti oman osansa vähintäänkin hienosti. Säveliin oli kudottu hienosti sademetsän tunnelmaa.

Phil Collinsin suoraan sydämeen menevä kappale You'll be in my heart voitti Grammyn parhaana alkuperäiskappaleena ja Oscarin. Lisäksi se pyöri listaykkösenä viikkoja ilmestymisensä jälkeen. Tarzan soundtrack löytyy spotifysta ja youtubesta. Kaunista musiikkia.

Suomalaista musikaalimaailmaa on pitkään vaivannut laulautaidon heikko taso. Näyttelijät pannaan laulamaan, minkä valitettavasti kuulee heti. Mutta Tarzanissa Saska Pulkkinen itse Tarzanina veti lauluosuudet taidolla, ei ehkä ammattilaulajana mutta riittävän tasokkaasti. Pakko antaa hyvää palautetta myös siitä, että hän tulkitsi laulun sanoja. Raili Raitala Janen roolissa lauloi sielukkaasti mutta onkin käsiohjelman mukaan näyttelijäntyön koulutusohjelman lisäksi valmistunut pop/jazz laulupedagogiksi. Laulu oli äärettömän puhdasta ja soljuvaa. Ja näytteleminen sopivan brittiläistä ja ujoa. Emilia Nyman teki loistavan roolin apinaäitinä, ja lauloi suoraan sydämeen.

Saska Pulkkisen Tarzan oli muuten vaikuttava ilmestys, jos ei verrannut lapsuusmuistojen Johnny Weissmulleriin. Pulkkinen opiskelee teatterikorkeakoulussa mutta on harrastanut mm tanssia, telinevoimistelua, akrobatiaa ja itämaisia taistelulajeja, minkä todella havaitsi. Tarzanina veti vertoja itse suurelle Weismullerille, jos ei koossa, niin lihaksissa ja etenkin kropan hallinnassa. Täydellinen valinta Tarzanin rooliin ja roolitus Raili Raitalan parina toimi mainiosti.

Puvustus toi kuitenkin hyvästä ilmeestä huolimatta mieleen Lontoon Cats musikaalin, en tiedä mikä sen teki mutta kaikuja Catsista tuli mieleen. Apinaheimoa oli kyllä valmennettu äärimmäisen hyvin: näyttelijät verivät rystysillä ja parhaat olivat omaksuneet jopa gorilloiden kävelytyylin. Gorilloiden ääntely kuulosti hyvin uskottavalta.

Lavastus toimi hienosti. Pyörivää lattiaa oli hyödynnetty mainiosti ja valomestari oli ajantasalla.

Kaiken kaikkiaan vaikuttava kokemus niin aikuiselle kuin lapsillekin. Unenomainen tunnelma Phil Collinsin musiikin tahdissa. Suosittelen