Helsingin kaupunginteatteri Kaktuksen kukka - LOISTAVA

Yhteistyössä Helsingin kaupunginteatterin kanssa

Kotiuduin puolisen tuntia sitten ensi-illasta ja on pakko vuodattaa kaikki onnen ja positiivisuuden tunteet heti paperille. Kiitos HKT, lämmin kiitos. Elän vähintään vuoden lisää tämän illan ansiosta. Nauru pidentää ikää ja valehtelematta nauroin vähintäänkin kaksi tuntia putkeen. Ensi-illasta kevyesti bongasi tuttuja julkisuuden kasvoja kuten Pirkko Mannolan, joka totesi takanani jonossa, että vaikka komedia on niin vaikea laji, onnistui HKT täydellisesti ja olen niin samaa mieltä. Tarina on omalla tavallaan täydellisen typerä mutta niin tavallisesta elämästä kuitenkin. Miten valheella onkaan lyhyet jäljet ja miten miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta.

Pierre Barillet`n ja Jean-Pierre Credyn tarina on kirjoitettu jo vuosikymmeniä sitten ja kaupunginteatterin sovituksessakin sijoittuu 60-luvun Ranskaan mutta miten se kolahtaakaan 2016 ja osuu nauruhermoon. Samoja teemoja eletään edelleen. Miten ihmissuhteet ovatkaan vaikeita ja miten pieneltä tuntuva väärä tieto voi saada valtavat mittasuhteet.

Ennen kaikkea kiitos kuitenkin superlahjakkaille näyttelijöille. Satu Silvo on vaan jumalainen. Voin vaan toivoa, että saavuttaessani samat ikäluvut, voisin näyttää edes puoliksi niin jumalaiselta kuin hän. Täydellisen kaunis nainen hehkui roolissaan. Ja miten hän sen tekikään. Muutama ylilyövä ilme ehkä mutta ei haitannut. Tasaisen varmaa näyttelijäntyötä. I adore you. Riita kuvitteellisen aviomiehen kanssa kuvitteellisista lapsista...lyömätön. Niin miehet kuin naiset katsomossa nauttivat täysin rinnoin.

Santeri Kinnunen on lahjakkaiden vanhempiensa täydellisen lahjakas lapsi. Ihan omilla ansioillaan kylläkin. Niin hyvä roolissaan jälleen kerran. Nauraa hykertelin keski-ikäisen miehen ihastumista puolet nuorempaan naiseen. Niin tätä elämää. Erittäin hyvää työtä jälleen kerran.

Ja Eija Vilpas. Mitä tämä maa olisikaan menettänyt ellei sinusta olisi tullut näyttelijää? Olet niin lahjakas ja ihana. Ja niin sopiva rooliin rikkaana ylhäisön edustajana. Mitäs siitä jos parkkeeraa sakkopaikalle. "Tänään olen täsmällinen.." (Vain 10 minuuttia myöhässä lääkärin vastaanotolta). Tällaisiin roolisuorituksiin kykenevät vain ihmiset, joilla on paljon hyvyyttä ja kokemuksia sisällään. Kiitos että olette.

Kiitos myös Vappu Nalbantoglu, Frans Isotalo (hmm, hyvin öljytyt rintalihakset), Eero Saarinen, Jouko Klemettilä ja Ilona Chevakova. Loistavaa näyttelijäntyötä kaikilta.

Sama tarina televisiosta ei olisi sama juttu. Livenä teatterissa nauru tarttuu ja näyttelijät tavoittavat katsojat aivan eri intensiteetillä. Ilta oli täydellinen. Kiitos ystäväni hyvästä seurasta. Nauroin hiljaiselle kommentillesi pitkään. Ihanaa että meillä on teatteria. Menkää ihmeessä katsomaan ja nauttimaan. Suosittelen vilpittömästi.

Helsingin kaupunginteatterin Palvelija & Martti Suosalo

Yhteistyössä Helsingin kaupunginteatterin kanssa

Kävin viikko sitten lähes mattimyöhäisenä katsomassa Palvelijan, joka on Suosalon esittämän rikosylikomisario Arto Jylhämön seminaari ihmisluonteesta ja rikostutkimuksesta. Suosalo esittää kaikki näytelmän roolit, ja tekeekin sen hyvin. Vaihdokset tehdään näyttämöllä katsojien edessä ja Suosalo tekee ne hyvin vähäeleisesti. 

Martti Suosalo on kiistämättä yksi Suomen parhaista näyttelijöistä. Luonnenäyttelijä parhaimmillaan. Hän pääsee loistamaan esityksissä, joissa on näyttämöllä aivan yksin. Joskin olen nähnyt hänen loistavia esityksiään mm Ryhmäteatterissakin. 

Näytelmä on jaettu kahteen osaan, joissa ensimmäisellä puoliajalla esitellään näytelmän henkilöt. Suosalolla on toki maneereja, kuten kaikilla meillä mutta osa niistä on niin hyviä, että hyrisee sisäisesti joka kerta ne taas nähdessään. En ole nähnyt kovin monen muun miehen esittävän naista niin hyvin kuin Suosalo tekee. Omaishoitajavaimo on aivan loistava. Vaikka omaishoitajan tuskaa ja "Päiväni murmelina" - elämää ei jäädä pähkäilemään turhan pitkäksi aikaa, jään itse miettimään miten raskasta sen täytyy todellakin olla. Ja mitä ajatuksia sen täytyykään herättää ihmisessä, joka elää omaishoitajan arkea päivästä toiseen. Vaikka kuinka rakastaisi toista, on niin kiinni raskaissa päivissä. Suosalon nainen on hyvin uskottava, vaikka muutos naiseksi tapahtuukin vain peruukilla ja päällystakilla ja asennoilla. Liki "Kiviä taskussa"-näytelmän veroinen muutos naiseksi. 

Eniten kolahti pappi, jonka puheeseen oli lisätty ison kivikirkon kaikua. Papin muistopuhe oli hyvin realistinen - omaisten pyynnöstä ilman kaunistelua. Vainaja oli intohimoinen sienestäjä. "Jumalaton sienestäjä". Viihtyi metsissä ja sienien kanssa, koska "tatti kuuntelee, eikä nalkuta". Karu kuvaus nykyajan kiireisestä arjesta, jossa ei ehditä aidosti kuunnella ja puhua.

Koko rikosvyyhti saa alkunsa käsittämättömän arkisesta tapahtumasta. Tavallisen lapsiperheen arki järkkyy, kun toisen vanhemman työtulot putoavat ja suntio varastaa ruumiilta viimeiset saattovaatteet ja ajautuu kierteeseen, joka jää vaivaamaan häntä ja tulee kiristetyksi. Omaishoitajan tuska löytää pakotien, kun omaishoitaja kuulee suntion ahdingosta ja saa tämän mukaan murhasuunnitelmaansa.

Näytelmän punainen lanka löytyy toisella puoliajalla, kun hahmot on saatu esiteltyä. Nauruhermoon osui useammankin kerran. Hyvän näytelmän tekemiseen ei vaadita valtavaa näyttämötekniikkaa eikä ihmeellisiä temppuja tai pyrotekniikkaakaan, jos idea on hyvä ja näyttelijä karismaattinen. Pidin kovastikin. Pitäisi löytää enemmänkin aikaa teatterille ja kulttuurille. Arena-teatteri toimi hyvin sijaisteatterina, kun varsinainen oma talo on vielä remontissa. 

Kiitän kokemuksesta ja toivotan teatterin henkilökunnalle oikein rauhallista joulua.

Nähdään taas vuonna 2016.

Helsingin kaupunginteatteri : BILLY ELLIOT

Yhteistyössä #HKT #Helsingin kaupunginteatterin kanssa

Kävimme eilen lasten kanssa katsomassa Helsingin kaupunginteatterin uusimman musikaalin Billy Elliot. Kaupunginteatterin päärakennus Tokoinlahdella on remontissa ja ison näyttämön näytökset esitetään Peacock-teatterissa Linnanmäellä. Tuolit ovat karut ja kovat pitkään esitykseen mutta sen unohtaa, kun tempautuu esitykseen mukaan. Itse teatterikin on varsin karu mutta näyttämö on iso ja sinne näkee vaivatta uskoakseni kaikilta istuimilta. Perheen pienimmillekin on korokkeet, jolloin edellä istuvan pään takaa näkevät lapsetkin.

Ennen esityksen tarkempaa ruotimista suosittelen musikaalia kaikille ikäään ja sukupuoleen katsomatta. Viihdyttävä kokemus kaikin puolin. HKT tuottaa isompia musikaaleja jo usean vuoden kokemuksella ja rahoille saa pääsääntöisesti katetta. Mutta...vaikken olekaan vielä kovin kokenut ulkomaisten musikaalien kävijä, olen muutamissa Lontoon musikaaleissa käynyt, ja kotimaiset musikaalit häviävät 6-0. Ollaan kuin eri planeetalla. Tarkoitus ei tietenkään kaiketi olekaan kopioida muualta mutta kovin kotikutoista homma on kaikesta viihdyttävyydestään huolimatta.

En valitettavasti ole vuosiin käynyt musikaaleja katsomassa juuri muualla kuin kotikaupungissani Helsingissä. Ja häpeäkseni joudun toteamaan, etten ole käynyt edes Svenskanin tuotannoissa, vaikka niissä on ollut Maria Ylipäästä lähtien tasokkaita laulajia. Korjaan tämän puutteen oitis. Helsingin kaupunginteatteri luottaa kuitenkin omiin näyttelijöihinsä myös musikaaleissa, mikä valitettavasti erityisesti kuuluu. Ollaan valovuosien päässä nautinnollisesta musiikillisesta kokemuksesta, kun näyttelijä laulaa. Anteeksi kaikille eilisen näytännön esiintyjille, että sanon näin mutta musikaalista jää osa pois, jos se tuntuu vain näytelmältä, jossa erinomaiset näyttelijät yrittävät laulaa. Billyn tanssinopettajaa Rva Wilkinsonia esittänyt Jonna Järnefeltillä on kyllä kaunis ääni ja hän selviytyi isosta roolistaan hienosti, mutta lauluosuuksista jäi uupumaan paljon. Jonnalla on kyllä mielettömän hyvä kroppa ja tanssinopettajan roolin veti hienosti. Vähän lisää sulokkuutta tanssiin olisi kaivannut mutta toisaalta näytelmä itsekin alleviivasi tanssiluokan maalaisuutta ja alkeellisuutta, joten tavallaan sopi tyyliin ja musiikaalin tematiikkaan hyvin. Kiitos siis Jonna Järnefeltille, joka on sinänsä yksi suosikkinäyttelijöistäni.

Billyn isää näytellyt Kari Mattila sai kauniin näyttelijän laulunäänensä auki hetken laulettuaan, ja lauloikin koskettavasti kuolleelle vaimolleen. Mattila esitti työläisisän roolinsa uskottavasti. Yhteisön ideologia ja nuoremman pojan yksilöllisyys raastoivat isän tunnemaailmaa laman repiessä ympärillä. Ylipäätään Thatcherin ajan lakot ja kova politiikka muistuivat musikaalin myötä hyvin omaankin mieleen. Musikaalissa oli useita kerroksia, joista aikuiset varmaankin muistivat juurikin rautarouvan politiikan ja hiilikaivoslaisten pitkät lakot ja ahdingon.

Thacherin valtakaudella eri kulttuureissa kasvoi liikkeitä vastustamaan valtapolitiikkaa. Tämäkin tulee musikaalissa vähän kömpelösti esille. Kaivostyöläisten lapset käyvät nyrkkeilysalilla eivätkä baletissa, jonne päähenkilö Billy vahingossa ajautuu ja innostuukin ympäristön vastustaessa tanssista. Britannian luokkajakokin sotkeutuu mukaan, kun Billy pääsee koetanssimaan kuninkaalliseen balettiin. Musikaalin hauska pieni erityispiirre tuli loppupuolella, kun Jorma Uotinen Suomen grand old manina antoi äänensä koetanssikohtaukseen. Uotisen äänessä oli tosin lämmin ja sympaattinen sävy, joka oli ristiriidassa balettikoulun yläluokkaisuuden kanssa.

Erityismaininnan annan jälleen Billyn äitiä esittäneelle Raili Raitalalle, jolla on sielukas ääni. Kohtaukset, joissa Billy puhui kuvainnollisesti kuolleen äitinsä kanssa, olivat koskettavia. Äidin vaikutus poikansa elämään tuntui kuolemankin jälkeen ja sai pojan uskomaan itseensä ja mahdollisuuksiinsa.

Musikaalissa on myös vaikuttava tanssikohtaus, jossa nuori Billy tanssii ja mukaan liittyy balettitanssija. Yhdessä Tchaikovskyn musiikin lumoamana esittävät mielettömän hienon tanssikohtauksen, jossa Billy konkreettisesti pyörii pilvissä. Hieno, hieno kohtaus.

Kaiken kaikkiaan iso kiitos ohjaukselle ja koreografille. HKT osaa homman siltäkin osin. Isoja ja pieniä kohtauksia limittäin eikä kuolleita hetkiä syntynyt lainkaan. Musiikin johto oli myös ammattimaista ja orkesteri hoiti homman hienosti.

Ja viimeisenä tietysti kiitos Billylle. Isompaa heittäytymistä toivoisi mutta hienosti poika hoiti hommansa.

Elton Johnin musiikki ei vienyt itse tarinalta liikaa huomiota vaan toimi mainiosti omassa roolissaan. Pidin. Musiikki ei ollut liian siirappista, mikä on esimerkiksi Phil Collinsin musiikissa joskus ongelmana. Balladit vievät mennessään yksinään mutta esityksen osana voivat olla vähän tukahduttaviakin.

Esityksessä oli tipan silmäkulmaan tuoneita kohtauksia ja myös naurunpyrskähdyksiä aikaansaaneita heittoja. Yleisilmeeltään musikaali on kuitenkin synkähkö teemansa vuoksi. Hiilikaivoslaisten ahdinko ja toivottomuus lyövät mustan varjon koko musikaalin ylle, mikä on ollut todennäköisesti säveltäjän tarkoituskin. Brittiläisenä Elton Johnilla on takuulla omat muistonsa 80-luvun Britanniasta. Muusikkona hänellä on omat ajatuksensa Rautarouvasta ja tämän politiikasta. Kaiken synkkyyden alla kulkee kuitenkin taiteessa oleva toivo. Yksilön mahdollisuus antaa sielunsa liitää.

Lämpimästi suosittelen.

Helsingin kaupunginteatteri : Tsehov Vanja-eno

Yhteistyö Helsingin kaupungiteatterin kanssa

Minulla oli ilo saada liput Kaupunginteatterin näytelmään Anton Tsehovin Vanja-eno. Vierastan venäläistä kirjallisuutta ja näytelmiä, koska ne edustavat minulle raskasta korkeakulttuuria, jota en aina edes oikein ole ymmärtänyt. Kuitenkin yksi parhaista teatterikokemuksistani on ollut joitakin vuosia sitten nähty/koettu Kansallisteatterin Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Halusinkin antaa nyt Tsehoville mahdollisuuden viedä minut venäläisyyden ytimeen.

Ja kokeilu kannatti. Pidin näytelmästä, ohjauksesta ja erityisesti suomalaisten eturivin näyttelijöiden työskentelystä. Tiesittekö, että Tsehovin näytelmiä on esitetty Suomessa jo 1900-luvun alussa? Ensimmäiset esityksen ovat olleet venäjänkielisiä ja ne on esitetty Aleksanterin teatterissa Bulevardilla. Ensimmäinen Vanja-enon suomenkielinen esitys on ollut tasan 100 vuotta sitten Suomen kansallisteatterissa. Vanja-enoa on esitetty kuluneiden sadan vuoden aikana mutta yllättävän harvoin esimerkiksi täällä pääkaupungissa. Itsekin olen saattanut nähdä sen lapsena, jotenkin hämärä mielikuva siitä on, mutta en muista tarkasti. 

Kaupunginteatterin Vanja-enon on ohjannut unkarilainen Tamas Ascher (1947), joka on valmistunut teatterinohjaajaksi Budapestin Teatteri- ja elokuvataiteen yliopistosta vuonna 1972. Ascher ohjasi Vanja-enon mm vuonna 2010 Sydneyssä Theatre Companylle, jossa naispääosaa esitti lahjakas Cate Blanchett.  Ohjaus oli teeskentelemätön ja antoi tilaa näyttelijöille. Yhdessä yksinkertaisen lavastuksen kanssa (Zsolt Khell) kanssa näyttelijät saivat elää venäläistä tuskaansa ilman tekotaiteellista liikaa yrittämistä, mikä ajoittain häiritsee ohjausta/lavastusta. 

Tsehovin novellit keskittyvät juonikulun sijasta henkilöhahmojen tunteisiin ja mielialoihin.  Vanja-enonkin tapahtumat sijoittuvat käytännössä yhden vuorokauden aikana tapahtuviin yhden perheen sisäisiin jännitteisiin ja tunteisiin. Venäläistä angstia tai filosofointia ei ole häiriöksi asti, vaan katsoja pystyy hyvin samaistumaan päähenkilön elämäntuskaan: Onko kaikki nähty ja koettu ja tässäkö tämä kaikki oli? Professori on Hänen korkeutensa, turhantärkeä akateeminen avioliiton kautta perheeseen tullut henkilö, jota osa edelleen palvoo tärkeänä ihmisenä ja osa on nähnyt totuuden. Professorin kuvankaunis nuori uusi vaimo herättää useammankin maaseudun miehen tunteet. Kuka hyväksi käyttää ja ketä? Ja onko siitä loppujen lopuksi haittaa ja kenelle? Tukahdutettuja tunteita.

Santeri Kinnunen teki loistavaa työtä Vanja-enona. Luopui perinnöstä sisarensa hyväksi, raatanut 20 vuotta sisarensa ja tämän erinomaisen professorismiehen puolesta itselleen mitään pyytämättä, kunnes nyt, elämänsä ehtoopuolella alkaa miettiä, että oliko kuviossa mitään mieltä, että mitä hän itse elämältään ikinä tahtoi? Kinnunen ei kuitenkaan ylinäytellyt, vaan mietiskeli hiljaa läpi näytelmän ja jo olemuksellaan eli turhautumistaan villatakki päällä roikkuen. Mitään häiritseviä maneereita Santeri Kinnusella ei ole mutta ei voi olla näkemättä välillä näyttelijäisänsä ilmeitä ja eleitä, niin samanoloisia ovat-väistämättä. Sitä ei toki voi lukea kummankaan vahingoksi, vaan vain todeta ja ihailla miten lahjakkuus kulkee suvussa. Hieno suoritus.

Esko Salmisen työskentelyä olen ilokseni saanut seurata ennenkin, eikä yksi suomalaisen teatteritaiteen ikoneista pettänyt tälläkään kertaa. Esko Salminen oli loistava pompöösinä professorina. Mainio turhantärkeyden esimerkki ja miten riemastuttava oli kohtaus, jossa muka kihtiä sairastava "vanha" tärkeä patriarkka voihkii kuuluvasti tuskiaan kun läheiset yrittävät auttaa häntä ja selän takana irvistelevät turhaa valitusta. Salmisen roolihenkilö on ollut tärkeä akateeminen mielipidevaikuttaja ja nyt joutunut sivuraiteelle ihan jo konkreettisesti muuttaessaan maalle ja henkisesti "eläkkeelle" jäädessään. Kukaan ei muista enää koko ihmistä, jonka elämäntarkoitus on kadonnut. Kaunis nuori vaimokin katselee ymmärrettävästi jo muualle...mikä kohtalo. Vanhuuden tuskaa ja elämän tarkoitusta hänkin pohtii.

Ikisuosikkini Martti Suosalo teki jälleen myös erinomaisen suorituksen lääkärinä. Hänelläkin olisi ollut mahdollisuus vaikka mihin, mutta jämähtänyt on Venäjän maaseudulle kaiken maailman maalaisten sairauksia parantamaan. Vähän viinaan menevä pohdiskelija hänkin. Päivät soljuvat ohi, eikä ole ketään jota rakastaisi mutta yöllä ratkeavat Vanja-enon kanssa ryyppäämään ja elämä hymyilee edes hetken. Onko kuitenkin niin, että elämän tarkoitus on ikävän karkoitus? Näin minulle ainakin on sanottu samoja asioita pyöritellessäni. Professorin ja nuoren vaimonsa vierailu saa koko maatilan sekasorron tilaan, kun kukaan ei oikeastaan saa jokapäiväisiä askareitaan toimitetuksi, vaan aamupalaakin nautitaan vasta puolilta päivin, lääkäri lorvii viinahörppyjään naukkaillen, kirjanpito laahaa perässä, kun sitäkään ei saada aikaiseksi jne. Kun turhantärkeät kaupunkilaiset vihdoin päättävät palata kaupunkiin, asettuu maatilankin elämä jälleen uomiinsa, ja elämä saa tarkoituksensa. Emme taida vaan hahmojen tapaan arvostaa sitä mitä meillä on, vaan haikailemme aina jonkun muun perään?

Santeri Kinnunen sanoo teatterin omassa lehdessä että "ihminen on sellainen haaveilija- kuvitteli asiat toisin, eivätkä ne sitten hänen mielestään koskaan menneet niin kuin piti. T'ässä iässä tulee se, että menikö tässä nyt kaikki..."

Kaikki kunnia näytelmän kaikille näyttelijöille. Olen etuoikeutettu asuessani niin lähellä hienoja teattereita, joissa näyttelee tämän maan parhaita näyttelijöitä. Valitettavan vähän käyn maakuntien teattereissa, joissa on hyviä näyttelijöitä myös. Suosittelen kuitenkin lämpimästi käymään Helsingin kaupunginteatterin Vanja-enossa. Erinomainen lyhyt tutkielma elämän tarkoituksesta, hyväksikäytöstä, ja erinomainen ilotulitus täydellistä näyttelijäntyötä. Tällaista kauttausta ei kovin usein saa.

Helsingin kaupunginteatterin legendaarinen roolivaatteiden kirpputori 10.5.2014

---

Kaupunginteatterilla taas legendaarinen roolivaatteiden kirpputoriHelsingin Kaupunginteatteri järjestää yleisölle avoimen roolivaatteiden kirpputorinlauantaina 10. toukokuuta suuren näyttämön marmoriaulassa. Supersuosittu teatteripukujen kirpputori järjestetään jo neljättä kertaa. Myytävää on nyt ennennäkemättömän paljon, peräti 50 rekillistä, sillä teatteri tyhjentää pukuvarastoaan ennen vuoden kuluttua alkavaa teatterirakennuksen peruskorjausta. Laaja valikoima kattaa teatteripukuja juhlaleningeistä ja arkivaatteisiin ja kenkiin. Roolivaatteita on myynnissä koko vuonna 1965 perustetun Helsingin Kaupunginteatterin historian varrelta ja jopa edeltäjän Helsingin Kansanteatterin ajoilta. Myynnissä on uniikkivaatteita, ateljeetyötä, yksilöllisiä asuja ja pukimia valituille näyttelijöille mm. Kaupunginteatterin rakastetuista näytelmistä ja musikaaleista Vaahteramäen Eemeli, Kaunotar ja Hirviö, Miss Saigon, Wicked, Sound of Music, Maija Poppanen, Tuhkimo jaSota ja rauha. Löytöjä voi tehdä kolmen tunnin ajan lauantaina 10. toukokuuta klo 8.00 alkaen klo 11.00 saakka osoitteessa Eläintarhantie 5. Vaatteiden hinnat vaihtelevat 0,20–100 euron välillä. Roolivaatteiden kirpputori lauantaina 10.5.2014 klo 8-11 Helsingin Kaupunginteatterin marmoriaulassa (suuri näyttämö), Eläintarhantie 5 Helsingin Kaupunginteatterin lipunmyynti, puh. (09) 394 022 Ensi Linja 2, ma–pe klo 9–18 Eläintarhantie 5, la klo 12–19, Eerikinkatu 2, ma–pe klo 9–18, la klo 12–18Lippupiste joka päivä klo 7–22 puh. 0600 900 900 (1,98 e/min + pvm) hkt.fi Lippuvaraukset numerosta (09) 3940 22

Helsingin kaupunginteatteri : Club act!one stand up komiikkaa 23.4.2014

Olin ystäväni kanssa katsomassa stand up komiikkaa Helsingin kaupunginteatterin Pasilan näyttämöllä 23.4.2014. Esiintyjäkaarti oli nimekäs: Krisse Salminen, Andre Wickström ja Ilari Johansson. Joskin on pakko sanoa, etten wanna be kultturellinakaan ihmisenä nimen perusteella yhdistänyt Ilari Johanssonin nimeä etukäteen oikeaan näyttelijään, mutta halusin ehdottomasti nähdä Krisse Salmisen livenä ja ajattelin etukäteen myös, että Andre Wickström on myös varmasti hyvä. 

En ole liian usein käynyt stand up illoissa - itse asiassa en muista yhtäkään, mutta tässä iässä ei ole ihme, jos en vaan muista. 

Stand up -komiikka perustuu Wikipedian mukaan 1800-luvun alun yhdysvaltalaiseen minstrel teatteriin. Minstrel oli musiikkiteatteria, joka perustui usein afroamerikkalaisille nauramiseen. Minstrel-esityksissä oli mukana myös koomikoita, jotka kertoivat yksinkertaisia vitsejä avustajiensa kanssa. 

Etnisten ryhmien erilaisuuteen perustuva huumori oli vuosisadan vaihteessa Yhdysvalloissa erityisen suosittua, sillä maassa elettiin maahanmuuton vilkkainta aikaa. Toisaalta rivoudet oli usein kielletty. Myöhemmin tunnettuja stand up komiikan edustajia ovat olleet mm Jerry Seinfeld ja The Tonight Show ja mm Jay Leno (Wikipedia)

Suomeen stand up komiikka tuli 1990-luvulla eli varsin myöhään. Ensimmäisiä stand up koomikoita oli mm Stan Saanila. Sittemmin tunnetuiksi ovat tulleet juuri mainitsemani Krisse Salminen ja Andre Wickström.

Aiheet stand up komiikkaan tulevat usein koomikon omasta elämästä mutta suosittuja aiheita ovat myös politiikka, stereotypiat ja tietyntyyppiset ristiriitoja tai kiistoja aiheuttavat aiheet.

Ko. illan esiintyjistä Krisse Salminen ja Andre Wickström käsittelivät pääasiassa omaa elämäänsä. Jopa kiusallisuuteen asti. Krisse Salminen tosin itselleen tyypillisesti puhui enemmänkin itsestään kuin suoraan elämästään, ja hauskuutti yleisöä mm ottamalla eturivissä istuneen nuoren miehen mukaan omaan esitykseensä. Ko. mies sattui olemaan Keravalta, mistä saatiin paljon huumoria irti. Perustuu juuri tuohon stereotypiaan minkälaisia ihmisiä asuu juuri Keravalla. Mm yleisön piti huutaa "surprise" kun Krisse tulee omiin yllätysjuhliinsa ja avaa silmänsä juuri yleisön eteen saapuessaan. Tälle keravalaiselle miehelle Krisse antoi luvan sanoa "yllätys" koska keravalla ei välttämättä tiedetä mitä ko englanninkielinen sana tarkoittaa. Krissen esitys oli kuitenkin kaikesta ammattimaisuudestaan huolimatta jotenkin peruskamaa ja naurunpyrskähdyksiä kuului yleisöstä vain ajoittain. Valitettavasti siitä tuntui puuttuvan into tällä kertaa. Parhaimmillaan Krisse osaa kyllä naurattaa. Muistan vieläkin vuoden 2007 Euroviisut Helsingissä, missä Krisse esiintyi Suomen prinsessana :)

Andre Wickström sai oman settinsä aluksi vauhtia suomenruotsalaisia kohtaan tunnetuista ennakkoluuloista: kaikki on paljon hienompaa rannikolla, kun kaikkeen voidaan liittää etuliitteeksi saaristolais-sana. Toki se voidaan liittää myös suomenkielisenä. Seuraavaksi naljailtiin Ankdammen-suomenruotsalaisten varakkuudelle ja suomensuomalaisten heitä kohtaan tuntemalle kateudelle. Maksuhäiriölistalla oli Wickströmin tahallaan liioittelemana pitkä litania suomalaisia paikannimiä kun taas vähiten maksuhäiriöitä oli nimenomaan ruotsinkielisillä paikkakunnilla. Johtopäätös: "Repikää siitä!" Ja kaiken aikaa tahaton tai tahallinen suomenruotsalainen aksentti :) mutta oikeasti, kuka jaksaa nauraa minuuttikaupalla jonkun synnytyskertomukselle? Ihan aikuisten oikeasti. Tunnelma oli hetken jotenkin kohteliaan vaivautunut. Ehkä suomenruotsalaisuudelle nauraminen on jo koettu tai ajankohtaisuudet passe mutta ei naurattanut.

Tauolla vähän kuplivaa ja takaisin kohti viimeistä settiä. En ollut tahallaan edes googlannut Ilari Johanssonia vaan ajattelin, että katsotaan mitä tuleman pitää. Tunnistin kasvot saman tien miehen astellessa lavalle. Johansson otti yleisön haltuunsa aivan saman tien. Yleisö ulvoi naurusta kirjaimellisesti alusta loppuun. Oikein toivoi, ettei esitys loppuisi lainkaan. Kyyneleet valuivat silmistä ja vatsaan koski nauramisesta mutta koko ajan tuli lisää aivan hervotonta settiä. Johansson oli hyvin pitkälle rakentanut omat juttunsa ajankohtaisuuksille, homofobialle ja Kerava/Långvik vinoilulle. Eturivissä nimittäin istui aiemmin mainitun keravalaisen miehen lisäksi Långvikissä asuva nainen, joka sai tuta ns paremman alueen imagon nahoissaan :)

Elän monta vuotta lisää ko illan johdosta. On todella vapauttavaa nauraa täysin estoitta. Ehdottomasti suosittelen kokeilemaan. Studio Pasilaan päästääkseen pääsee nauttimaan "Pasilan arkkitehtuurista", mistä kaikki koomikot muistivat irvailla kunnolla.

Yhteistyössä Helsingin kaupunginteatterin kanssa.

Musikaalista Tarzan lisää