Maisema

Maisema
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Musiikki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Musiikki. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Helsingin kaupunginteatteri : BILLY ELLIOT

Yhteistyössä #HKT #Helsingin kaupunginteatterin kanssa



Kävimme eilen lasten kanssa katsomassa Helsingin kaupunginteatterin uusimman musikaalin Billy Elliot. Kaupunginteatterin päärakennus Tokoinlahdella on remontissa ja ison näyttämön näytökset esitetään Peacock-teatterissa Linnanmäellä. Tuolit ovat karut ja kovat pitkään esitykseen mutta sen unohtaa, kun tempautuu esitykseen mukaan. Itse teatterikin on varsin karu mutta näyttämö on iso ja sinne näkee vaivatta uskoakseni kaikilta istuimilta. Perheen pienimmillekin on korokkeet, jolloin edellä istuvan pään takaa näkevät lapsetkin.


Ennen esityksen tarkempaa ruotimista suosittelen musikaalia kaikille ikäään ja sukupuoleen katsomatta. Viihdyttävä kokemus kaikin puolin. HKT tuottaa isompia musikaaleja jo usean vuoden kokemuksella ja rahoille saa pääsääntöisesti katetta. Mutta...vaikken olekaan vielä kovin kokenut ulkomaisten musikaalien kävijä, olen muutamissa Lontoon musikaaleissa käynyt, ja kotimaiset musikaalit häviävät 6-0. Ollaan kuin eri planeetalla. Tarkoitus ei tietenkään kaiketi olekaan kopioida muualta mutta kovin kotikutoista homma on kaikesta viihdyttävyydestään huolimatta.

En valitettavasti ole vuosiin käynyt musikaaleja katsomassa juuri muualla kuin kotikaupungissani Helsingissä. Ja häpeäkseni joudun toteamaan, etten ole käynyt edes Svenskanin tuotannoissa, vaikka niissä on ollut Maria Ylipäästä lähtien tasokkaita laulajia. Korjaan tämän puutteen oitis. Helsingin kaupunginteatteri luottaa kuitenkin omiin näyttelijöihinsä myös musikaaleissa, mikä valitettavasti erityisesti kuuluu. Ollaan valovuosien päässä nautinnollisesta musiikillisesta kokemuksesta, kun näyttelijä laulaa. Anteeksi kaikille eilisen näytännön esiintyjille, että sanon näin mutta musikaalista jää osa pois, jos se tuntuu vain näytelmältä, jossa erinomaiset näyttelijät yrittävät laulaa. Billyn tanssinopettajaa Rva Wilkinsonia esittänyt Jonna Järnefeltillä on kyllä kaunis ääni ja hän selviytyi isosta roolistaan hienosti, mutta lauluosuuksista jäi uupumaan paljon. Jonnalla on kyllä mielettömän hyvä kroppa ja tanssinopettajan roolin veti hienosti. Vähän lisää sulokkuutta tanssiin olisi kaivannut mutta toisaalta näytelmä itsekin alleviivasi tanssiluokan maalaisuutta ja alkeellisuutta, joten tavallaan sopi tyyliin ja musiikaalin tematiikkaan hyvin. Kiitos siis Jonna Järnefeltille, joka on sinänsä yksi suosikkinäyttelijöistäni.

Billyn isää näytellyt Kari Mattila sai kauniin näyttelijän laulunäänensä auki hetken laulettuaan, ja lauloikin koskettavasti kuolleelle vaimolleen. Mattila esitti työläisisän roolinsa uskottavasti. Yhteisön ideologia ja nuoremman pojan yksilöllisyys raastoivat isän tunnemaailmaa laman repiessä ympärillä. Ylipäätään Thatcherin ajan lakot ja kova politiikka muistuivat musikaalin myötä hyvin omaankin mieleen. Musikaalissa oli useita kerroksia, joista aikuiset varmaankin muistivat juurikin rautarouvan politiikan ja hiilikaivoslaisten pitkät lakot ja ahdingon.

Thacherin valtakaudella eri kulttuureissa kasvoi liikkeitä vastustamaan valtapolitiikkaa. Tämäkin tulee musikaalissa vähän kömpelösti esille. Kaivostyöläisten lapset käyvät nyrkkeilysalilla eivätkä baletissa, jonne päähenkilö Billy vahingossa ajautuu ja innostuukin ympäristön vastustaessa tanssista. Britannian luokkajakokin sotkeutuu mukaan, kun Billy pääsee koetanssimaan kuninkaalliseen balettiin. Musikaalin hauska pieni erityispiirre tuli loppupuolella, kun Jorma Uotinen Suomen grand old manina antoi äänensä koetanssikohtaukseen. Uotisen äänessä oli tosin lämmin ja sympaattinen sävy, joka oli ristiriidassa balettikoulun yläluokkaisuuden kanssa.

Erityismaininnan annan jälleen Billyn äitiä esittäneelle Raili Raitalalle, jolla on sielukas ääni. Kohtaukset, joissa Billy puhui kuvainnollisesti kuolleen äitinsä kanssa, olivat koskettavia. Äidin vaikutus poikansa elämään tuntui kuolemankin jälkeen ja sai pojan uskomaan itseensä ja mahdollisuuksiinsa.

Musikaalissa on myös vaikuttava tanssikohtaus, jossa nuori Billy tanssii ja mukaan liittyy balettitanssija. Yhdessä Tchaikovskyn musiikin lumoamana esittävät mielettömän hienon tanssikohtauksen, jossa Billy konkreettisesti pyörii pilvissä. Hieno, hieno kohtaus.

Kaiken kaikkiaan iso kiitos ohjaukselle ja koreografille. HKT osaa homman siltäkin osin. Isoja ja pieniä kohtauksia limittäin eikä kuolleita hetkiä syntynyt lainkaan. Musiikin johto oli myös ammattimaista ja orkesteri hoiti homman hienosti.

Ja viimeisenä tietysti kiitos Billylle. Isompaa heittäytymistä toivoisi mutta hienosti poika hoiti hommansa.

Elton Johnin musiikki ei vienyt itse tarinalta liikaa huomiota vaan toimi mainiosti omassa roolissaan. Pidin. Musiikki ei ollut liian siirappista, mikä on esimerkiksi Phil Collinsin musiikissa joskus ongelmana. Balladit vievät mennessään yksinään mutta esityksen osana voivat olla vähän tukahduttaviakin.

Esityksessä oli tipan silmäkulmaan tuoneita kohtauksia ja myös naurunpyrskähdyksiä aikaansaaneita heittoja. Yleisilmeeltään musikaali on kuitenkin synkähkö teemansa vuoksi. Hiilikaivoslaisten ahdinko ja toivottomuus lyövät mustan varjon koko musikaalin ylle, mikä on ollut todennäköisesti säveltäjän tarkoituskin. Brittiläisenä Elton Johnilla on takuulla omat muistonsa 80-luvun Britanniasta. Muusikkona hänellä on omat ajatuksensa Rautarouvasta ja tämän politiikasta. Kaiken synkkyyden alla kulkee kuitenkin taiteessa oleva toivo. Yksilön mahdollisuus antaa sielunsa liitää.

Lämpimästi suosittelen.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Kyösti Haatanen - Jouluoratorio De nativitate Christi




Lauloin kauan sitten yhden kesän Savonlinnan oopperakuorossa, mikä oli aivan huippukokemus. Muistan vieläkin tunteen, kun Lentävässä hollantilaisessa lauloin hetken eräässä kohtauksessa Matti Salmisen vieressä: tunsin mahtavan basson jaloissani ääniaaltojen tärinänä enkä kuullut mitään omasta lyyrisestä sopraanostani. Nada, en mitään

Oopperajuhlakuoroa johti silloin Kyösti Haatanen, joka oli tiukka mutta aikaansaava johtaja.  Oopperajuhlakuoro aloitti toimintansa jo syksyllä harjoitellen yhden viikonlopun kerran kuukaudessa. Vuoden aikana esiinnyimme mm juuri ennen joulua ihanassa Turun tuomiokirkossa, jossa esitimme Kyösti Haatasen oman sävellyksen Jouluoratorio - De nativitate Christi, joka on käsittämättömän hieno teos. 

Kyseessä on jouluevankeliumi, jossa on aarioita sopraanolle, altolle, tenorille ja bassolle.  Kuoro-osuudet ovat joko hiljaisia ja koskettavia tai mahtavia äänen ilotulituksia. Ja erityismaininnan saa uruille kirjoitetut stemmat. Myös urkuja soittaneena en voi muuta kuin ihailla urkujen mahtavaa pauhua tietyissä osissa. Suosittelen lämpimästi kuuntelemaan ko teoksen. Jouluevankeliumi elää aivan eri tavalla.

"Mutta enkeli sanoi heille:
Älkää peljätkö sillä katso
minä ilmoitan teille suuren ilon,
joka on tuleva kaikelle kansalle:
teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja
joka on Kristus, Herra
Daavidin kaupungissa.
Ja tämä on teille merkkinä:
te löydätte lapsen kapaloituna
ja seimessä makaamassa.
ja yhtäkkiä oli enkelin kanssa
suurin joukko taivaallista sotaväkeä,
ja he ylistivät Jumalaa ja sanoivat

Kunnia Jumalalle korkeuksissa
ja maassa rauha ihmisten kesken
joita kohtaan hänellä on hyvä tahto."

"Näin olen kuullut" -Kyösti Haatanen

Toivottavasti minäkin laulan vielä joskus...

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Helsingin kaupunginteatterin Tarzan musikaali

Olin lasten kanssa katsomassa Helsingin kaupunginteatterin uusinta musikaaliproduktiota Tarzan. Vaikuttava ja ammattitaitoinen esitys. Perustuu Edgar Rice Burroughsin kirjaan Tarzan apinain kuningas ja Disney elokuvaan Tarzan, ja mikä parasta, musiikin sävellys ja laulujen sanat olivat ihailemani Phil Collinsin. Sävelmaailma oli ainutlaatuisen hieno ja orkesteri hoiti oman osansa vähintäänkin hienosti. Säveliin oli kudottu hienosti sademetsän tunnelmaa.

Phil Collinsin suoraan sydämeen menevä kappale You'll be in my heart voitti Grammyn parhaana alkuperäiskappaleena ja Oscarin. Lisäksi se pyöri listaykkösenä viikkoja ilmestymisensä jälkeen. Tarzan soundtrack löytyy spotifysta ja youtubesta. Kaunista musiikkia.

Suomalaista musikaalimaailmaa on pitkään vaivannut laulautaidon heikko taso. Näyttelijät pannaan laulamaan, minkä valitettavasti kuulee heti. Mutta Tarzanissa Saska Pulkkinen itse Tarzanina veti lauluosuudet taidolla, ei ehkä ammattilaulajana mutta riittävän tasokkaasti. Pakko antaa hyvää palautetta myös siitä, että hän tulkitsi laulun sanoja. Raili Raitala Janen roolissa lauloi sielukkaasti mutta onkin käsiohjelman mukaan näyttelijäntyön koulutusohjelman lisäksi valmistunut pop/jazz laulupedagogiksi. Laulu oli äärettömän puhdasta ja soljuvaa. Ja näytteleminen sopivan brittiläistä ja ujoa. Emilia Nyman teki loistavan roolin apinaäitinä, ja lauloi suoraan sydämeen.

Saska Pulkkisen Tarzan oli muuten vaikuttava ilmestys, jos ei verrannut lapsuusmuistojen Johnny Weissmulleriin. Pulkkinen opiskelee teatterikorkeakoulussa mutta on harrastanut mm tanssia, telinevoimistelua, akrobatiaa ja itämaisia taistelulajeja, minkä todella havaitsi. Tarzanina veti vertoja itse suurelle Weismullerille, jos ei koossa, niin lihaksissa ja etenkin kropan hallinnassa. Täydellinen valinta Tarzanin rooliin ja roolitus Raili Raitalan parina toimi mainiosti.

Puvustus toi kuitenkin hyvästä ilmeestä huolimatta mieleen Lontoon Cats musikaalin, en tiedä mikä sen teki mutta kaikuja Catsista tuli mieleen. Apinaheimoa oli kyllä valmennettu äärimmäisen hyvin: näyttelijät verivät rystysillä ja parhaat olivat omaksuneet jopa gorilloiden kävelytyylin. Gorilloiden ääntely kuulosti hyvin uskottavalta.

Lavastus toimi hienosti. Pyörivää lattiaa oli hyödynnetty mainiosti ja valomestari oli ajantasalla.

Kaiken kaikkiaan vaikuttava kokemus niin aikuiselle kuin lapsillekin. Unenomainen tunnelma Phil Collinsin musiikin tahdissa. Suosittelen

lauantai 8. helmikuuta 2014

Oopperassa

Love music, just love, love, love. Kun kuulin, että Karita Mattila laulaa Jenufan roolin Leos Janacekin saman nimisessä oopperassa, ryntäsin lippuluukulle saman tien. Liput olivat kyllä hävyttömän kalliita mutta viis siitä. Madame laulaa sen verran harvoin kotimaassa, että ei tarvinnut montaa krt miettiä. Janacekin musiikkia olin kuullut varmaan viimeksi konservatoriossa vuosia aiemmin musiikin historian tenttimateriaalissa...




Itse tarina on äärimmäisen riipaiseva. Karu nuoren tytön kohtalo hyvin ahdasmielisessä pienessä kylässä. Tarina ennakkoluuloista ja maineen säilymisestä. Tarina täyttymättömästä rakkaudesta, uskollisesta rakkaudesta, julmista teoista. Koskettava realismia uhkuva tarina. 




Kansallisoopperan solistikunta pisti parastaan. Joskin pakko sanoa, että vaikka Karita Mattilan kaunis sopraano vei mainiosti teosta eteenpäin, ei roolin ohjaus nuorena tytönhuitukkana oikein ollut onnistunut ohjaajalta. Mattila itsekin totesi haastattelussaan, että siirtynee laulamaan äitipuolen roolia. Äänellisesti suoritus oli täysnapakymppi mutta viisikymmentä täyttänyt ei vaan oikein enää istu tuohon. Tytönhuitukan esittäminen meni jo vähän koomiseksi. Mattila ei oikein ollut kumpaakaan, ei nuori eikä ikäisensä vaikka enemmänkin vaikutti ikäiseltään vaikka toki teki kaikkensa mm eleillään vaikuttaakseen nuorelta naiselta. Tuli hetkeksi mieleen yksi oopperataltiointi, jossa jo 60 vuotta täyttänyt Dame Kiri Te Kanawa esitti nuorta tyttöä ja liiteli vanhassa kropassaan yöpuvussa pitkähiuksinen peruukki liehuen....

Toisaalta Silvasti onnettomana tenoria vielä menetteli vähän sattuman oikusta, koska itse Lucan rooli on jotenkin niin säälittävä epätoivoisena ihailijana. Jyrki Anttila puolestaan on vähän iäkäs ensirakastajan ja hurmurin rooliin, vaikka loistokkaasti toki roolin vetikin. Alkaa solistikunta vanhentua...toisaalta ooppera taidemuotona on haastava esittäjilleen, koska äänen kehittyminen ja roolin harjoittelu vie aikaa. Vaikka rooli olisi parikymppisen tytönhuitukan, ei parikymppinen laulaja sitä esitä millään. Aikamoista tasapainottelua, eritoten kun laulajan ääni voi olla parhaimmillaan juuri 40-50-vuotiaana. Maailmankuulun tenorit esiintyivät vielä paljon vanhempanakin, joskin jossain vaiheessa ääni ei vaan enää soi. 





Isoäidin lähes sokeaa roolia tehnyt laulaja oli myös varmaankin tahattoman koominen kulkiessaan toinen käsi ojossa päämäärättömästi pitkin lavaa kuin zombi.... En oikein saanut kiinni mitä mummo etsiskeli rauhattomana.




Pienestä kritiikistäni huolimatta tarina ja musiikki kuitenkin osui ja upposi. Pidin oopperasta ja tietysti kaikesta huolimatta itse Karita Mattilasta. Hänen virheetön sopraansa soljui hopeisena virtana ja nosti arjen yläpuolelle. Just love her. Mieletön heittäytyminen.