Yhteistyössä #HKT #Helsingin kaupunginteatterin kanssa
Kävimme eilen lasten kanssa katsomassa Helsingin kaupunginteatterin uusimman musikaalin Billy Elliot. Kaupunginteatterin päärakennus Tokoinlahdella on remontissa ja ison näyttämön näytökset esitetään Peacock-teatterissa Linnanmäellä. Tuolit ovat karut ja kovat pitkään esitykseen mutta sen unohtaa, kun tempautuu esitykseen mukaan. Itse teatterikin on varsin karu mutta näyttämö on iso ja sinne näkee vaivatta uskoakseni kaikilta istuimilta. Perheen pienimmillekin on korokkeet, jolloin edellä istuvan pään takaa näkevät lapsetkin.
Ennen esityksen tarkempaa ruotimista suosittelen musikaalia kaikille ikäään ja sukupuoleen katsomatta. Viihdyttävä kokemus kaikin puolin. HKT tuottaa isompia musikaaleja jo usean vuoden kokemuksella ja rahoille saa pääsääntöisesti katetta. Mutta...vaikken olekaan vielä kovin kokenut ulkomaisten musikaalien kävijä, olen muutamissa Lontoon musikaaleissa käynyt, ja kotimaiset musikaalit häviävät 6-0. Ollaan kuin eri planeetalla. Tarkoitus ei tietenkään kaiketi olekaan kopioida muualta mutta kovin kotikutoista homma on kaikesta viihdyttävyydestään huolimatta.
Kävimme eilen lasten kanssa katsomassa Helsingin kaupunginteatterin uusimman musikaalin Billy Elliot. Kaupunginteatterin päärakennus Tokoinlahdella on remontissa ja ison näyttämön näytökset esitetään Peacock-teatterissa Linnanmäellä. Tuolit ovat karut ja kovat pitkään esitykseen mutta sen unohtaa, kun tempautuu esitykseen mukaan. Itse teatterikin on varsin karu mutta näyttämö on iso ja sinne näkee vaivatta uskoakseni kaikilta istuimilta. Perheen pienimmillekin on korokkeet, jolloin edellä istuvan pään takaa näkevät lapsetkin.
En valitettavasti ole vuosiin käynyt musikaaleja katsomassa juuri muualla kuin kotikaupungissani Helsingissä. Ja häpeäkseni joudun toteamaan, etten ole käynyt edes Svenskanin tuotannoissa, vaikka niissä on ollut Maria Ylipäästä lähtien tasokkaita laulajia. Korjaan tämän puutteen oitis. Helsingin kaupunginteatteri luottaa kuitenkin omiin näyttelijöihinsä myös musikaaleissa, mikä valitettavasti erityisesti kuuluu. Ollaan valovuosien päässä nautinnollisesta musiikillisesta kokemuksesta, kun näyttelijä laulaa. Anteeksi kaikille eilisen näytännön esiintyjille, että sanon näin mutta musikaalista jää osa pois, jos se tuntuu vain näytelmältä, jossa erinomaiset näyttelijät yrittävät laulaa. Billyn tanssinopettajaa Rva Wilkinsonia esittänyt Jonna Järnefeltillä on kyllä kaunis ääni ja hän selviytyi isosta roolistaan hienosti, mutta lauluosuuksista jäi uupumaan paljon. Jonnalla on kyllä mielettömän hyvä kroppa ja tanssinopettajan roolin veti hienosti. Vähän lisää sulokkuutta tanssiin olisi kaivannut mutta toisaalta näytelmä itsekin alleviivasi tanssiluokan maalaisuutta ja alkeellisuutta, joten tavallaan sopi tyyliin ja musiikaalin tematiikkaan hyvin. Kiitos siis Jonna Järnefeltille, joka on sinänsä yksi suosikkinäyttelijöistäni.
Billyn isää näytellyt Kari Mattila sai kauniin näyttelijän laulunäänensä auki hetken laulettuaan, ja lauloikin koskettavasti kuolleelle vaimolleen. Mattila esitti työläisisän roolinsa uskottavasti. Yhteisön ideologia ja nuoremman pojan yksilöllisyys raastoivat isän tunnemaailmaa laman repiessä ympärillä. Ylipäätään Thatcherin ajan lakot ja kova politiikka muistuivat musikaalin myötä hyvin omaankin mieleen. Musikaalissa oli useita kerroksia, joista aikuiset varmaankin muistivat juurikin rautarouvan politiikan ja hiilikaivoslaisten pitkät lakot ja ahdingon.
Thacherin valtakaudella eri kulttuureissa kasvoi liikkeitä vastustamaan valtapolitiikkaa. Tämäkin tulee musikaalissa vähän kömpelösti esille. Kaivostyöläisten lapset käyvät nyrkkeilysalilla eivätkä baletissa, jonne päähenkilö Billy vahingossa ajautuu ja innostuukin ympäristön vastustaessa tanssista. Britannian luokkajakokin sotkeutuu mukaan, kun Billy pääsee koetanssimaan kuninkaalliseen balettiin. Musikaalin hauska pieni erityispiirre tuli loppupuolella, kun Jorma Uotinen Suomen grand old manina antoi äänensä koetanssikohtaukseen. Uotisen äänessä oli tosin lämmin ja sympaattinen sävy, joka oli ristiriidassa balettikoulun yläluokkaisuuden kanssa.
Erityismaininnan annan jälleen Billyn äitiä esittäneelle Raili Raitalalle, jolla on sielukas ääni. Kohtaukset, joissa Billy puhui kuvainnollisesti kuolleen äitinsä kanssa, olivat koskettavia. Äidin vaikutus poikansa elämään tuntui kuolemankin jälkeen ja sai pojan uskomaan itseensä ja mahdollisuuksiinsa.
Musikaalissa on myös vaikuttava tanssikohtaus, jossa nuori Billy tanssii ja mukaan liittyy balettitanssija. Yhdessä Tchaikovskyn musiikin lumoamana esittävät mielettömän hienon tanssikohtauksen, jossa Billy konkreettisesti pyörii pilvissä. Hieno, hieno kohtaus.
Kaiken kaikkiaan iso kiitos ohjaukselle ja koreografille. HKT osaa homman siltäkin osin. Isoja ja pieniä kohtauksia limittäin eikä kuolleita hetkiä syntynyt lainkaan. Musiikin johto oli myös ammattimaista ja orkesteri hoiti homman hienosti.
Ja viimeisenä tietysti kiitos Billylle. Isompaa heittäytymistä toivoisi mutta hienosti poika hoiti hommansa.
Elton Johnin musiikki ei vienyt itse tarinalta liikaa huomiota vaan toimi mainiosti omassa roolissaan. Pidin. Musiikki ei ollut liian siirappista, mikä on esimerkiksi Phil Collinsin musiikissa joskus ongelmana. Balladit vievät mennessään yksinään mutta esityksen osana voivat olla vähän tukahduttaviakin.
Esityksessä oli tipan silmäkulmaan tuoneita kohtauksia ja myös naurunpyrskähdyksiä aikaansaaneita heittoja. Yleisilmeeltään musikaali on kuitenkin synkähkö teemansa vuoksi. Hiilikaivoslaisten ahdinko ja toivottomuus lyövät mustan varjon koko musikaalin ylle, mikä on ollut todennäköisesti säveltäjän tarkoituskin. Brittiläisenä Elton Johnilla on takuulla omat muistonsa 80-luvun Britanniasta. Muusikkona hänellä on omat ajatuksensa Rautarouvasta ja tämän politiikasta. Kaiken synkkyyden alla kulkee kuitenkin taiteessa oleva toivo. Yksilön mahdollisuus antaa sielunsa liitää.
Lämpimästi suosittelen.
