Helsingin kaupunginteatteri : Tsehov Vanja-eno

Yhteistyö Helsingin kaupungiteatterin kanssa

Minulla oli ilo saada liput Kaupunginteatterin näytelmään Anton Tsehovin Vanja-eno. Vierastan venäläistä kirjallisuutta ja näytelmiä, koska ne edustavat minulle raskasta korkeakulttuuria, jota en aina edes oikein ole ymmärtänyt. Kuitenkin yksi parhaista teatterikokemuksistani on ollut joitakin vuosia sitten nähty/koettu Kansallisteatterin Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Halusinkin antaa nyt Tsehoville mahdollisuuden viedä minut venäläisyyden ytimeen.

Ja kokeilu kannatti. Pidin näytelmästä, ohjauksesta ja erityisesti suomalaisten eturivin näyttelijöiden työskentelystä. Tiesittekö, että Tsehovin näytelmiä on esitetty Suomessa jo 1900-luvun alussa? Ensimmäiset esityksen ovat olleet venäjänkielisiä ja ne on esitetty Aleksanterin teatterissa Bulevardilla. Ensimmäinen Vanja-enon suomenkielinen esitys on ollut tasan 100 vuotta sitten Suomen kansallisteatterissa. Vanja-enoa on esitetty kuluneiden sadan vuoden aikana mutta yllättävän harvoin esimerkiksi täällä pääkaupungissa. Itsekin olen saattanut nähdä sen lapsena, jotenkin hämärä mielikuva siitä on, mutta en muista tarkasti. 

Kaupunginteatterin Vanja-enon on ohjannut unkarilainen Tamas Ascher (1947), joka on valmistunut teatterinohjaajaksi Budapestin Teatteri- ja elokuvataiteen yliopistosta vuonna 1972. Ascher ohjasi Vanja-enon mm vuonna 2010 Sydneyssä Theatre Companylle, jossa naispääosaa esitti lahjakas Cate Blanchett.  Ohjaus oli teeskentelemätön ja antoi tilaa näyttelijöille. Yhdessä yksinkertaisen lavastuksen kanssa (Zsolt Khell) kanssa näyttelijät saivat elää venäläistä tuskaansa ilman tekotaiteellista liikaa yrittämistä, mikä ajoittain häiritsee ohjausta/lavastusta. 

Tsehovin novellit keskittyvät juonikulun sijasta henkilöhahmojen tunteisiin ja mielialoihin.  Vanja-enonkin tapahtumat sijoittuvat käytännössä yhden vuorokauden aikana tapahtuviin yhden perheen sisäisiin jännitteisiin ja tunteisiin. Venäläistä angstia tai filosofointia ei ole häiriöksi asti, vaan katsoja pystyy hyvin samaistumaan päähenkilön elämäntuskaan: Onko kaikki nähty ja koettu ja tässäkö tämä kaikki oli? Professori on Hänen korkeutensa, turhantärkeä akateeminen avioliiton kautta perheeseen tullut henkilö, jota osa edelleen palvoo tärkeänä ihmisenä ja osa on nähnyt totuuden. Professorin kuvankaunis nuori uusi vaimo herättää useammankin maaseudun miehen tunteet. Kuka hyväksi käyttää ja ketä? Ja onko siitä loppujen lopuksi haittaa ja kenelle? Tukahdutettuja tunteita.

Santeri Kinnunen teki loistavaa työtä Vanja-enona. Luopui perinnöstä sisarensa hyväksi, raatanut 20 vuotta sisarensa ja tämän erinomaisen professorismiehen puolesta itselleen mitään pyytämättä, kunnes nyt, elämänsä ehtoopuolella alkaa miettiä, että oliko kuviossa mitään mieltä, että mitä hän itse elämältään ikinä tahtoi? Kinnunen ei kuitenkaan ylinäytellyt, vaan mietiskeli hiljaa läpi näytelmän ja jo olemuksellaan eli turhautumistaan villatakki päällä roikkuen. Mitään häiritseviä maneereita Santeri Kinnusella ei ole mutta ei voi olla näkemättä välillä näyttelijäisänsä ilmeitä ja eleitä, niin samanoloisia ovat-väistämättä. Sitä ei toki voi lukea kummankaan vahingoksi, vaan vain todeta ja ihailla miten lahjakkuus kulkee suvussa. Hieno suoritus.

Esko Salmisen työskentelyä olen ilokseni saanut seurata ennenkin, eikä yksi suomalaisen teatteritaiteen ikoneista pettänyt tälläkään kertaa. Esko Salminen oli loistava pompöösinä professorina. Mainio turhantärkeyden esimerkki ja miten riemastuttava oli kohtaus, jossa muka kihtiä sairastava "vanha" tärkeä patriarkka voihkii kuuluvasti tuskiaan kun läheiset yrittävät auttaa häntä ja selän takana irvistelevät turhaa valitusta. Salmisen roolihenkilö on ollut tärkeä akateeminen mielipidevaikuttaja ja nyt joutunut sivuraiteelle ihan jo konkreettisesti muuttaessaan maalle ja henkisesti "eläkkeelle" jäädessään. Kukaan ei muista enää koko ihmistä, jonka elämäntarkoitus on kadonnut. Kaunis nuori vaimokin katselee ymmärrettävästi jo muualle...mikä kohtalo. Vanhuuden tuskaa ja elämän tarkoitusta hänkin pohtii.

Ikisuosikkini Martti Suosalo teki jälleen myös erinomaisen suorituksen lääkärinä. Hänelläkin olisi ollut mahdollisuus vaikka mihin, mutta jämähtänyt on Venäjän maaseudulle kaiken maailman maalaisten sairauksia parantamaan. Vähän viinaan menevä pohdiskelija hänkin. Päivät soljuvat ohi, eikä ole ketään jota rakastaisi mutta yöllä ratkeavat Vanja-enon kanssa ryyppäämään ja elämä hymyilee edes hetken. Onko kuitenkin niin, että elämän tarkoitus on ikävän karkoitus? Näin minulle ainakin on sanottu samoja asioita pyöritellessäni. Professorin ja nuoren vaimonsa vierailu saa koko maatilan sekasorron tilaan, kun kukaan ei oikeastaan saa jokapäiväisiä askareitaan toimitetuksi, vaan aamupalaakin nautitaan vasta puolilta päivin, lääkäri lorvii viinahörppyjään naukkaillen, kirjanpito laahaa perässä, kun sitäkään ei saada aikaiseksi jne. Kun turhantärkeät kaupunkilaiset vihdoin päättävät palata kaupunkiin, asettuu maatilankin elämä jälleen uomiinsa, ja elämä saa tarkoituksensa. Emme taida vaan hahmojen tapaan arvostaa sitä mitä meillä on, vaan haikailemme aina jonkun muun perään?

Santeri Kinnunen sanoo teatterin omassa lehdessä että "ihminen on sellainen haaveilija- kuvitteli asiat toisin, eivätkä ne sitten hänen mielestään koskaan menneet niin kuin piti. T'ässä iässä tulee se, että menikö tässä nyt kaikki..."

Kaikki kunnia näytelmän kaikille näyttelijöille. Olen etuoikeutettu asuessani niin lähellä hienoja teattereita, joissa näyttelee tämän maan parhaita näyttelijöitä. Valitettavan vähän käyn maakuntien teattereissa, joissa on hyviä näyttelijöitä myös. Suosittelen kuitenkin lämpimästi käymään Helsingin kaupunginteatterin Vanja-enossa. Erinomainen lyhyt tutkielma elämän tarkoituksesta, hyväksikäytöstä, ja erinomainen ilotulitus täydellistä näyttelijäntyötä. Tällaista kauttausta ei kovin usein saa.