Yhteistyössä Helsingin kaupunginteatterin kanssa.
Venus turkiksissa on yhdysvaltalaisen näytelmäkirjailija David Ivesin näytelmä. Näytelmän nimi on samalla kertaa sama kuin vuonna 1870 ilmestyneen novellin Venus im Pelz, jonka on kirjoittanut itävaltainen kirjailija ja historioitsija Leopold Ritter von Sacher-Masoch (1836-1895). Aikalaiskritiikki ei kirjaa ottanut erityisen hyvin vastaan, vaan piti sitä nihilistisenä. (Tiedot kaupunginteatterin näytelmälehtisestä.) Jos seksuaalisuus on edelleenkin tietyllä tavalla tabu, niin voi vaan kuvitella mitä se oli 1800-luvulla. Yhtään erikoisempaa se ei varmasti ole nyt tai ollut silloin, mutta siitä ei voinut keskustella edes sillä avoimuudella kuin nyt.
Kaupunginteatterin näytelmä Venus turkiksissa esitetään Pengerkadun näyttämöllä, mikä sopi lyhyeen kahden näyttelijän intiimiin esitykseen erinomaisen hyvin. Minua henkilökohtaisesti viehättää juuri Pengerkadun pieni teatteri, jossa voisin kuvitella olevani New Yorkissa katsomassa viimeisintä underground esitystä. Katsoja on todella lähellä näyttämöä ja näyttelijöitä, mikä vaikuttaa puolin ja toisin näyttelijöiden ja katsojien vuorovaikutukseen.
En ollut lukenut näytelmästä etukäteen kuin pienen esittelyn. En edes esittelylehtisen kertomaa. Halusin ottaa näytelmän sellaisenaan vastaan. Täten en tiennyt etukäteen mitään aiheesta enkä siitä mitä olisin odottanut. Juonta paljastamatta alku lähti liikkeelle jotenkin ulkoa opetellun tuntuisesti. Voi olla, että tarkkailin Armi Toivosen näyttelemistä tahattomasti hänen tv-työnsä perusteella enkä aivan heti itse tempautunut näytelmään mukaan. Näytelmän alussa ollaan selkeästi nykyajassa ja pystyin jopa kuvittelemaan, että ollaan Helsingissä ja ulkona sataa kuten näytelmässä jne. Armi Toivonen oli hyvä. Pysähdyin toviksi etsimään adjektiivia, jota käyttää. Rooli on vaativa: näyttelijän pestiä hakevasta nuoresta naisesta viettelijäksi. Roolit vieläpä vaihtelivat lennosta näytelmän edetessä. Ajoittain pystyi kuvittelemaan seuraavansa kohtausta 1870-luvun elämästä kunnes salamannopeasti oltiin jälleen nykyajassa keskellä koe-esiintymistä. Nautittavin kohtaus oli se, jossa Toivonen eläytyi saksalaiseksi viettelijäksi.
Sampo Sarkolaa ei vaan voi olla vertaamatta ikoniseen isäänsä Asko Sarkolaan, jota olen fanittanut niin kauan kuin muistan. Vertailusta huolimatta Sampo Sarkola on selvästi erittäin lahjakas ihan omilla avuillaan vaikka äänensä muistuttaakin kovasti vanhemman Sarkolan ääntä. Eipä haittaa. Aivan omilla avuillaan veti hieman itseään etsivän ohjaajan roolin erinomaisesti.
Ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen kuvailee näytelmän viestiä humoristiseksi. Sitä en kyllä tavoittanut. Minusta näytelmä oli pikemminkin synkähkö analyysi sukupuolirooleista ja ennalta sovituista rooleista parisuhteissa. Toisen osapuolen estyneisyydestä ja parisuhteen vallanjaosta. Ja siitä miten roolitkin voivat muuttua. Siitä miten ihminen muuttuu suhteessa muihin ja miten voi kasvaa ja luopua omista ennakkoasenteista. Huumorin sävyä en kyllä tavoittanut.
Jossain määrin epäselväksi jäi näytelmän loputtuakin, kuka Vanda todella oli? Oliko hän Thomasin kuvitelmien ja ehkä unelmien luoma hahmo vaiko kohtalon eteen heittämä kohtalokas femme fatale? Näytelmä tempaisi joka tapauksessa mukaansa. Suosittelen lämpimästi. Kaikkea ei tarvitsekaan saada valmiiksi pureskeltuna, vaan voi ajoittain todella jäädä pohtimaan mitä näytelmässä itse asiassa haluttiinkaan sanoa. Venus turkiksissa on kahden hienon nuoren näyttelijän vangitseva esitys miehen ja naisen rooleista ja , eleiden ja vaatteiden vaikutuksesta. Halusta tulla löydetyksi, nähdyksi ja rakastetuksi, kuten ohjaaja toteaa.
Miehen ja naisen mittelö. Naisen naamioista. Tyhmä vai äärimmäisen älykäs viettelijä? Todellinen vaiko unikuva? Valtijatar vai uhri? Halusin pureskella omia ajatuksiani näytelmän jälkeen ennen kuin kirjoitin tämän ulos. Totta vai tarua. Käykää katsomassa ja miettikää itse. Erinomaista teatteria. After all.
Kiitos
Venus turkiksissa on yhdysvaltalaisen näytelmäkirjailija David Ivesin näytelmä. Näytelmän nimi on samalla kertaa sama kuin vuonna 1870 ilmestyneen novellin Venus im Pelz, jonka on kirjoittanut itävaltainen kirjailija ja historioitsija Leopold Ritter von Sacher-Masoch (1836-1895). Aikalaiskritiikki ei kirjaa ottanut erityisen hyvin vastaan, vaan piti sitä nihilistisenä. (Tiedot kaupunginteatterin näytelmälehtisestä.) Jos seksuaalisuus on edelleenkin tietyllä tavalla tabu, niin voi vaan kuvitella mitä se oli 1800-luvulla. Yhtään erikoisempaa se ei varmasti ole nyt tai ollut silloin, mutta siitä ei voinut keskustella edes sillä avoimuudella kuin nyt.
Kaupunginteatterin näytelmä Venus turkiksissa esitetään Pengerkadun näyttämöllä, mikä sopi lyhyeen kahden näyttelijän intiimiin esitykseen erinomaisen hyvin. Minua henkilökohtaisesti viehättää juuri Pengerkadun pieni teatteri, jossa voisin kuvitella olevani New Yorkissa katsomassa viimeisintä underground esitystä. Katsoja on todella lähellä näyttämöä ja näyttelijöitä, mikä vaikuttaa puolin ja toisin näyttelijöiden ja katsojien vuorovaikutukseen.
En ollut lukenut näytelmästä etukäteen kuin pienen esittelyn. En edes esittelylehtisen kertomaa. Halusin ottaa näytelmän sellaisenaan vastaan. Täten en tiennyt etukäteen mitään aiheesta enkä siitä mitä olisin odottanut. Juonta paljastamatta alku lähti liikkeelle jotenkin ulkoa opetellun tuntuisesti. Voi olla, että tarkkailin Armi Toivosen näyttelemistä tahattomasti hänen tv-työnsä perusteella enkä aivan heti itse tempautunut näytelmään mukaan. Näytelmän alussa ollaan selkeästi nykyajassa ja pystyin jopa kuvittelemaan, että ollaan Helsingissä ja ulkona sataa kuten näytelmässä jne. Armi Toivonen oli hyvä. Pysähdyin toviksi etsimään adjektiivia, jota käyttää. Rooli on vaativa: näyttelijän pestiä hakevasta nuoresta naisesta viettelijäksi. Roolit vieläpä vaihtelivat lennosta näytelmän edetessä. Ajoittain pystyi kuvittelemaan seuraavansa kohtausta 1870-luvun elämästä kunnes salamannopeasti oltiin jälleen nykyajassa keskellä koe-esiintymistä. Nautittavin kohtaus oli se, jossa Toivonen eläytyi saksalaiseksi viettelijäksi.
Sampo Sarkolaa ei vaan voi olla vertaamatta ikoniseen isäänsä Asko Sarkolaan, jota olen fanittanut niin kauan kuin muistan. Vertailusta huolimatta Sampo Sarkola on selvästi erittäin lahjakas ihan omilla avuillaan vaikka äänensä muistuttaakin kovasti vanhemman Sarkolan ääntä. Eipä haittaa. Aivan omilla avuillaan veti hieman itseään etsivän ohjaajan roolin erinomaisesti.
Ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen kuvailee näytelmän viestiä humoristiseksi. Sitä en kyllä tavoittanut. Minusta näytelmä oli pikemminkin synkähkö analyysi sukupuolirooleista ja ennalta sovituista rooleista parisuhteissa. Toisen osapuolen estyneisyydestä ja parisuhteen vallanjaosta. Ja siitä miten roolitkin voivat muuttua. Siitä miten ihminen muuttuu suhteessa muihin ja miten voi kasvaa ja luopua omista ennakkoasenteista. Huumorin sävyä en kyllä tavoittanut.
Jossain määrin epäselväksi jäi näytelmän loputtuakin, kuka Vanda todella oli? Oliko hän Thomasin kuvitelmien ja ehkä unelmien luoma hahmo vaiko kohtalon eteen heittämä kohtalokas femme fatale? Näytelmä tempaisi joka tapauksessa mukaansa. Suosittelen lämpimästi. Kaikkea ei tarvitsekaan saada valmiiksi pureskeltuna, vaan voi ajoittain todella jäädä pohtimaan mitä näytelmässä itse asiassa haluttiinkaan sanoa. Venus turkiksissa on kahden hienon nuoren näyttelijän vangitseva esitys miehen ja naisen rooleista ja , eleiden ja vaatteiden vaikutuksesta. Halusta tulla löydetyksi, nähdyksi ja rakastetuksi, kuten ohjaaja toteaa.
Miehen ja naisen mittelö. Naisen naamioista. Tyhmä vai äärimmäisen älykäs viettelijä? Todellinen vaiko unikuva? Valtijatar vai uhri? Halusin pureskella omia ajatuksiani näytelmän jälkeen ennen kuin kirjoitin tämän ulos. Totta vai tarua. Käykää katsomassa ja miettikää itse. Erinomaista teatteria. After all.
Kiitos
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos vierailustasi Dolce macchiatossa :)
Toivon, että viihdyit sivuillani. Jätä kommenttisi, jos viihdyit, haluat kysyä jotain, lisätä jotain tai muuten vaan ilmoitella itsestäsi. Ciao