Suuri kauneus - elokuvakokemus

Kuva lainattu episodi.fi

Olin pitkästä aikaa katsomassa elokuvaa elokuvateatterissa ja elokuvaksi valittiin italialainen Suuri kauneus, joka kertoo vanhenevasta kirjailijamiehestä, joka yli neljäkymmentä vuotta Rooman seurapiireissä biletettyään alkaa miettiä elämäänsä.

Jotenkin aihe kolahti jo etukäteen, kun neljänkympin huitteilla tässä itsekin kelaa elämäänsä eteen- ja taaksepäin. Eikä valinta olisi voinut olla parempi. Elokuva oli kerrassaan mainio ja puhutteleva. Elokuva on palkittu niin Cannesin elokuvajuhlilla kuin Oscar- patsaalla parhaana ulkomaisena elokuvana. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että useimmiten juuri Cannesissa palkitut elokuvat ovat katsomisen arvoisia. Oscarin saaneet leffat eivät ainakaan omasta mielestäni välttämättä aina silti ole erityisen hyviä, vaikka kassamagneetteja usein ovatkin.

Elokuvan päähenkilö on kirjailija Jep Gambardello, jota esittää mainio Toni Servillo. Jepin esikoisteos ilmestyi 40 vuotta sitten ja toinen kirja on odotuttanut itseään. Sitä odotellessa Jep on rakentanut jonkinlaista uraa toimittajana lehdessä. Ja bilettänyt. Elämänfilosofia on ollut että pelkkä piireihin pääseminen ei ole riittävää, vaan Jep on halunnut bileiden kuninkaaksi. Useaan otteeseen elokuvassaa juhlitaan ja tanssitaan pöydillä ja tanssitaan letkassa. Loppupuolella Jep toteaa jotenkin helpottuneena että mitä väliä, että Roomassa on parhaat letkat....jotka eivät mene minnekään. Eli tarvitseeko kaikella on suurta merkitystä, jos elämä on kuitenkin kaunista ja hyvää? Näin sen ainakin itse koin. 

Yhtä suuren roolin ohjaaja Paolo Sorrentino antaa itse ikuiselle kaupungille Roomalle. Kuvaaja Luca Bigazzi tekee hienoa työtä Roomaa kuvatessaan. Objektiivi on valittu lähikuvaukseen ja tekee mieli hypätä ensimmäiseen Rooman koneeseen katsomaan tuota ihanaa kaupunkia uudestaan. 

Elokuvassa pohditaan suuria kysymyksiä, romutetaan ihmisten rakentamia julkisivuja, mennään katsomaan erilaista (ja syvällisempää??) teatteria, päästään kurkistamaan salattuja taideaarteita ja nauretaan suoraan katolisen kirkon pyhimyskultille. Ja pohditaan elämän tarkoitusta ja kuolemaa. Kuolema on esillä muutamaankin otteeseen mutta silläkään ei mässäillä. Mitään ei pureskella valmiiksi, eikä elokuva ole kuitenkaan ahdistava, vaan jättää katsojan ajatuksille tilaa. Elokuvan viimeisenkin kuvan pimennyttyä koko salillinen katsojia jäi istumaan paikoilleen kuin odottaen että elokuva kuitenkin vielä jatkuisi ja pureskelemaan juuri nähtyä.

Täydellinen elokuvakokemus. En voi kuin suositella.