Eat Pray Love

Katsoin viikonloppuna ihanaa elokuvaa Eat Pray Love. Elokuva sai kovaa kritiikkiä ilmestyessään, vaikka toisaalta se sai aikaan myös kaukokaipuun erityisesti Balille. Elokuvan päähenkilö Liz on kaltaiseni nelikymppinen nainen, joka miettii elämän tarkoitusta ja kokee hyvässä mallissa olevan keskiluokkaisen elämänsä ahdistavana. Elokuvan kohtaana kritiikki kohdistui juuri päähenkilön tekemiin "vastuuttomiin valintoihin". Miten niin vastuuttomiin?

Jos tietyn muotin mukainen elämä ei ole sinun juttusi, miksi siihen pitäisi jäädä jumiin? Vaikka elämä olisikin yleisten normien mukaan mallillaan. Vaikka olisi parisuhde, koti ja työpaikka. Miksi on vastuutonta ja hedonistista miettiä mitä elämältään haluaa ihan aikuisten oikeasti? Ihan vaan kysyn.

Elokuva jää aavistuksen pinnalliseksi eikä mene kovin syvälle aiheeseen ja naisen sisäiseen maailmaan. Voihan olla, että ohjaajan tarkoitus ei ollutkaan pureskella aihetta valmiiksi vastauksiksi, vaan jättää katsojalle mahdollisuus mennä itseensä tai sitten vain nauttia matkasta. Ensin Italiaan Roomaan, sitten Intiaan luostariin tms ja lopuksi jumalaisen kauniille Balille.

Italiasta jää mieleen mainio elämänfilosofia Dolce far niente - suloinen joutilaisuus. Kaltaiseni nelikymppiset on kasvattanut sukupolvi, joka on aina tehnyt töitä, joka ei osaa istua paikallaan katselemassa pilviä tai lokkeja merellä. Hyvänä esimerkkinä oma äitini: ajelimme vuosi sitten kauniina helteisenä kesäpäivänä mökille. Äitini tarjosi meille janoisille matkamiehille juotavaa ja katselin ympärilleni etsien lepotuolia. Mistään ei sellaista löytynyt, ei lepotuolia, eikä ylipäätään tuolia, koska eihän siellä oleskella vaan koko ajan puuhaillaan ympäriinsä :) ajatus lähinnä huvitti. Onko suloinen joutilaisuus paha asia vai voisiko siitä nauttia rehellisesti? Kallistun jälkimmäiseen. Italialaisuudesta ottaisin mielelläni pitkät lounaat ja päivälliset. Mihin meillä on aina kiire. Ruokailukin on suorittamista. Työlounas pitää kiskoa 20-30 minuutissa kitaan vaikka usein voisi tehdä meille jokaiselle hyvää nautiskella ruoka rauhassa. Niin mielen kuin ruumiin kannalta. Kunnon tauko kiireen keskellä.

Intiasta elokuvan päähenkilö etsi meditaation avulla elämäänsä sisältöä. Sitä kuitenkaan löytämättä. Meditaatio käsittääkseni tarkoittaa hiljentymistä ja keskittymistä. Downsiftaamista sanan kirjaimellisessa merkityksessä? Vai olenko ihan pihalla? Uraputkessa etenevälle ihmiselle lienee suht hyvä juttu joka tapauksessa pysähtyä kuuntelemaan itseään. Itsensä löytäminen on matka eikä kai ihmem jos kaiken merkitystä ei löytäisikään hetkessä? Sivuhenkilöinä elokuvassa vilahtavat amerikkalainen vanhempi mies, joka oli hukannut perheensä alkoholille, kuten myös nuori intialainen tyttö joka naitetaan tuikituntemattomalle pojalle. Aina voi siis olla huonomminkin eli kannattaa kuitenkin olla iloinen siitä mitä on? Entä jos ei siitä huolimatta ole onnellinen vaan kyseenalaistaa oman elämänsä tarkoituksen ja keinot päästä siihen? Ei minulla ole vastauksia. 

Elokuvan viimeinen etappi on Balilla, jossa päähenkilö tapaa jo aiemmin tapaamansa joogin (ihana pieni ryppyinen mies joka puhuu murtaen englantia). Balilla on myös jumalaisen Javier Bardemin esittämä mies, jonka luota päählö löytää onnen. Vähän liian läpinäkyvää ja siirappista. Opetus taitaa kuitenkin olla että onni on pienissä asioissa eikä elämän tarvitse olla hankalaa ja monimutkaista ja että elämää pitää uskaltaa elää.

Paras opetus lienee ettei ole yhtä tai kahtakaan oikeaa tapaa elää? Materia ei tuo onnea vaikka se elämää helpottaakin. Länsimainen elämäntapa ei ole sen oikeampi kuin mikään muukaan. Be happy