Esimieheni kysyi joitakin viikkoja sitten minulta illan vietossa, että onko minulla uuden vuoden lupausta tai ylipäätään tapana antaa uuden vuoden lupauksia. Oikeastaan ei ole. Olen suhtautunut uuden vuoden lupauksiin ristiriitaisesti. Elän mieluummin tasaisesti koko ajan hyvää elämää kuin kerran vuodessa teen inventaarion ja lupaisin muuttaa jo elettyä elämääni jollain tavalla.
Toisaalta uuden vuoden lupauksissa on kyllä hyvääkin. Olen jo tovin mietiskellyt muutenkin elettyä elämääni taaksepäin ja yrittänyt nähdä toiset 40 vuotta eteenpäin ja mietiskellyt, että onko seuraavatkin 40 vuotta tätä samaa vaiko onko minulla itselläni kaikki avaimet muuttaa vielä suuntaa, jos niin haluan. Vastaus on tietysti kyllä. Kukaan muu ei minun elämäni suuntaa muuta kuin minä itse. Sattuma voi tietysti puuttua peliin dramaattisestikin mutta aktiivisesti voin itse tehdä elämälläni ihan mitä haluan.
Jonkinlaista inventaariota olen tehnyt jo tovin. Olen prosessin puolivälissä ja todennut, että näinkin voin jatkaa, mutta mieluusti painan vähän lisää kaasua ja poikkean totutulta reitiltä, kun vielä voin. Pieniä poikkeamia olen jo tehnytkin mutta isompi suunta on vielä mutkan takana. Uskon siihen, että suunta kyllä löytyy.
Filosofi Timo Airaksinen kirjoittaa uusimmassa Me Naiset lehdessä uskalluksesta haluta asioita. Täyttä asiaa koko kirjoitus. Erityisesti me suomalaiset olemme kasvatettuja alusta asti siihen, että pitää tyytyä vähään ja olla onnellinen elämän perusasioista. Meidät on kasvatettu vaatimattomiksi. Muistatteko sen mainoksen, jossa on tilastoitu mikä on yleisin koiralle annettu nimi, yleisin sukunimi ja riemastuttavin kohta on se, jossa sanotaan, että lottovoiton osuessa omalle kohdalle "eläisimme ihan tavallista elämää".
Järkevää olisi kaikin puolin jatkaa tavallista elämää mutta jos voittaisin lotossa, nauttisin satavarmasti voitostani täysin rinnoin, enkä jatkaisin ihan tavallista elämää. Elämä on liian lyhyt siihen. Toteuttaisin materiaalisia unelmiani ja harrastaisin enemmän.
"Uskalla haluta asioita". Allekirjoitan täysin Airaksisen positiivisen ajatuksen. Vähään tyytyminen ei synnytä uutta eikä vie eteenpäin. Tämä on minun mantrani juuri alkaneelle vuodelle 2016. Edellisen vuoden viimeisimpinä päivinä ryhdyin jo toimeen. Tein joitakin liikkeitä, joita olin miettinyt jo useamman vuoden, mutta en ollut saanut aikaiseksi.
Vuoden viimeisimpänä päivänä luin myös jostain lehdestä hyvän väitteen, jonka mukaan ne viisi ihmistä, joiden kanssa olemme eniten tekemisissä, vaikuttavat meihin voimakkaasti. "Olet niiden viiden ihmisen summa, joiden kanssa olet eniten tekemisissä." Ensireaktio oli, että höpöhöpö, mutta kun hetken mietin, niin totta toinen puoli ainakin. Yhden käden sormilla listasin ne viisi ihmistä, joiden kanssa olen esimerkiksi viimeisen puolen aikana ollut eniten tekemisissä. Omat lapset tietysti ovat mukana ja luonnollisesti he muokkaavat minua paljon. Mitä vanhemmiksi lapseni tulevat, sitä enemmän saan heiltä. Lapset alkavat pohtia ympäröivää maailmaa itsellisesti ja esittää hyviäkin kysymyksiä. Kyseenalaistavat totuttuja kaavoja ja ehdottavat uusia tapoja. Lapset ovat joissakin asioissa erittäin mustavalkoisia mutta toisaalta heitä eivät rajoita tottumukset ja tavat. Jo pienikin lapsi esittää kysymyksen "miksi". Muut kolme ovat ihmisiä, jotka pitävät pääni pinnan yläpuolella silloin kun tuntuu, että hukun. Ja saavat minut nauramaan. Olen kiitollinen teistä kaikista.
Positiivista alkanutta vuotta 2016.
Toisaalta uuden vuoden lupauksissa on kyllä hyvääkin. Olen jo tovin mietiskellyt muutenkin elettyä elämääni taaksepäin ja yrittänyt nähdä toiset 40 vuotta eteenpäin ja mietiskellyt, että onko seuraavatkin 40 vuotta tätä samaa vaiko onko minulla itselläni kaikki avaimet muuttaa vielä suuntaa, jos niin haluan. Vastaus on tietysti kyllä. Kukaan muu ei minun elämäni suuntaa muuta kuin minä itse. Sattuma voi tietysti puuttua peliin dramaattisestikin mutta aktiivisesti voin itse tehdä elämälläni ihan mitä haluan.
Jonkinlaista inventaariota olen tehnyt jo tovin. Olen prosessin puolivälissä ja todennut, että näinkin voin jatkaa, mutta mieluusti painan vähän lisää kaasua ja poikkean totutulta reitiltä, kun vielä voin. Pieniä poikkeamia olen jo tehnytkin mutta isompi suunta on vielä mutkan takana. Uskon siihen, että suunta kyllä löytyy.
Filosofi Timo Airaksinen kirjoittaa uusimmassa Me Naiset lehdessä uskalluksesta haluta asioita. Täyttä asiaa koko kirjoitus. Erityisesti me suomalaiset olemme kasvatettuja alusta asti siihen, että pitää tyytyä vähään ja olla onnellinen elämän perusasioista. Meidät on kasvatettu vaatimattomiksi. Muistatteko sen mainoksen, jossa on tilastoitu mikä on yleisin koiralle annettu nimi, yleisin sukunimi ja riemastuttavin kohta on se, jossa sanotaan, että lottovoiton osuessa omalle kohdalle "eläisimme ihan tavallista elämää".
Järkevää olisi kaikin puolin jatkaa tavallista elämää mutta jos voittaisin lotossa, nauttisin satavarmasti voitostani täysin rinnoin, enkä jatkaisin ihan tavallista elämää. Elämä on liian lyhyt siihen. Toteuttaisin materiaalisia unelmiani ja harrastaisin enemmän.
"Uskalla haluta asioita". Allekirjoitan täysin Airaksisen positiivisen ajatuksen. Vähään tyytyminen ei synnytä uutta eikä vie eteenpäin. Tämä on minun mantrani juuri alkaneelle vuodelle 2016. Edellisen vuoden viimeisimpinä päivinä ryhdyin jo toimeen. Tein joitakin liikkeitä, joita olin miettinyt jo useamman vuoden, mutta en ollut saanut aikaiseksi.
Vuoden viimeisimpänä päivänä luin myös jostain lehdestä hyvän väitteen, jonka mukaan ne viisi ihmistä, joiden kanssa olemme eniten tekemisissä, vaikuttavat meihin voimakkaasti. "Olet niiden viiden ihmisen summa, joiden kanssa olet eniten tekemisissä." Ensireaktio oli, että höpöhöpö, mutta kun hetken mietin, niin totta toinen puoli ainakin. Yhden käden sormilla listasin ne viisi ihmistä, joiden kanssa olen esimerkiksi viimeisen puolen aikana ollut eniten tekemisissä. Omat lapset tietysti ovat mukana ja luonnollisesti he muokkaavat minua paljon. Mitä vanhemmiksi lapseni tulevat, sitä enemmän saan heiltä. Lapset alkavat pohtia ympäröivää maailmaa itsellisesti ja esittää hyviäkin kysymyksiä. Kyseenalaistavat totuttuja kaavoja ja ehdottavat uusia tapoja. Lapset ovat joissakin asioissa erittäin mustavalkoisia mutta toisaalta heitä eivät rajoita tottumukset ja tavat. Jo pienikin lapsi esittää kysymyksen "miksi". Muut kolme ovat ihmisiä, jotka pitävät pääni pinnan yläpuolella silloin kun tuntuu, että hukun. Ja saavat minut nauramaan. Olen kiitollinen teistä kaikista.
Positiivista alkanutta vuotta 2016.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos vierailustasi Dolce macchiatossa :)
Toivon, että viihdyit sivuillani. Jätä kommenttisi, jos viihdyit, haluat kysyä jotain, lisätä jotain tai muuten vaan ilmoitella itsestäsi. Ciao