Kuka aloitti tipattoman tammikuun? Kuka sokerittoman kuukauden? Kuka lupasi jälleen kerran keventää, kuka osti jo kuntosalikortin, joka kuitenkin helmikuun loppuun mennessä jää laatikkoon lojumaan? Kuka polttaa joulun ähkyä tuskissaan?
Minä en. En ole muistaakseni koskaan viettänyt tipatonta tammikuuta. Ainakaan tietoisesti. Toki joulukuussa ja joulun aikaan tulee nautittua enemmän hyvää viiniä kuin ehkä muutoin vuoden aikana, ja alitajuisesti vuoden vaihtuessa juo vähemmän. Ei vaan tee samalla tavalla mieli. Mutta miksi kieltää itseltään jotain tietyn lyhyen ajan? Miksi luvata syödä jokin kitukuuri? Pelkkää salaattia kun pakkaset ehkä paukkuvat lyhyen ajan Suomen lämpenevässä talvessa? Itse ainakin kaipaan kuumia keittoja jotka ovat yhtä kevyitä tai jopa kevyempiä kuin salaatit. Sokerin syöntiä olisi hyvä rajoittaa aina, joten miksi julistaa suureen ääneen ettei syö sokeria kuukauteen?
Gluteenittomuus sai itsessäni aikaan sen, ettei todellakaan tee edes mieli syödä makeaa. Toki syön sitä silloin tällöin ja joulunakin tuli syötyä suklaata, vaikkei se edes tee hyvää vatsalleni. Toisaalta kun vatsa tulee siitä niin kipeäksi, välttää sitäkin alitajuisesti. Ehkä itsekin löysin kohtuuden vasta, kun keho siihen pakotti.
Joskus saa vetää överit. Jos tekee mieli makeaa, niin sitä saa syödä. Mutta silloinkin ehkä hyvä pitää joku kohtuus?
Armollisuudessa piilee kuitenkin myös ansa. Jokainen on vastuussa omasta terveydestään eikä esimerkiksi ylipainoa pidä hyväksyä terveydellisistä syistä. Jokainen on arvokas ihmisenä sellaisenaan eikä kenenkään alipaino tai ylipaino vaikuta siihen, miten häneen ihmisenä pitää suhtautua mutta ylipaino tuo mukanaan vakavia terveydellisiä riskejä. Pienillä teoilla saa aikaan ihmeitä. Riittää kun ruokavaliosta karsii sokerit ja valkoisen jauhon JA pienentää annoskokoja. Syö riittävän hitaasti, jotta ruoka ehtii vatsaan asti ja aikaansaa kylläisyyden. Näin noin yleisesti. Itse tiedän kuitenkin erittäin hyvin, että kaikki ohjeet eivät toimi kaikilla. Ei toiminut itsellänikään. Erityisesti naisilla hormonit ym vaikuttavat aineenvaihdutaan. Itse sain lopullisen sykäyksen vasta Nutriletista, vaikka itsekin olin tuominnut pussikeittoon turvautujat aiemmin ja jyrkästi olinkin tuominnut. Mutta vuosikausien turhien ja tuloksettomien yritysten jälkeen vasta Nutrilett toi pysyvän tuloksen. Siitä on nyt jo neljä vuotta ja kilot ovat pysyneet poissa. Toki vanhoihin huonoihin tapoihin ei saa palata mutta ei ole ollut kiusaustakaan. Oloni on ollut kerrassaan hyvä siitä lähtien. Jos unohdetaan puoli vuotta vaivannut kamala refluksi liitännäisoireineen ja polven kiukuttelu..
On ollut valaisevaa löytää oma ruokarytmi ja mm havaita, ettei itse tarvitse kahta varsinaista lämmintä ruokaa päivittäin. Toki pyrin syömään säännöllisesti mutta pointti on, ettei tarvitse kahta kunnon ruokaa. Kasvavat lapseni saavat kaksi ruokaa päivässä mutta siinäkin olen pyrkinyt käyttämään järkeä ja kun pienempi lapseni, tyttäreni, ilmoittaa ettei hänellä ole iso nälkä, en ole pakottanut syömään valtavaa annosta. Pitää kuitenkin siinäkin pitää jokin hälytyskello päällä, jotta hän ei laihduta jonkun vloggaajan innoittamana. Kohtuutta ja armollisuutta nykyajan someenkin. Lapsilta ei voi kieltää somea. Missä määrin sallin ja missä määrin rajoitan? Kuinka paljon minun pitäisi valvoa ja kuinka paljon kunnioittaa lasten yksityisyyttä? Kuinka paljon minun pitäisi pelätä netin vaaroja ja ahdistua? Ajoittain ahdistun paljonkin ja valvon nukkumaan mennessä peläten ympäröiviä vaaroja. Sitten muistan oman hyvän totuuteni: kun lapsilla on ensinnäkin rakastava koti ja heille opetettu elämän perusaakkoset ja varoitettu muun maailman vaaroista, voin vain luottaa siihen, että elämä kantaa ja lapsilla on järki päässä.
Lasten kanssa ja yksin pitää muistaa nauraa päivittäin. Ei väliä nauretaanko laadukkaalle huumorille vai aivan älyvapaalle huonolle huumorille. Pääasia, että naurattaa. Nauraminen vapauttaa hyvää oloa ja tekee olon edes hetkeksi siedettäväksi. Lapsilla on omat paineensa koulussa ja kaveripiirissä. On läksyjä, kaveri sai juuri uusimman puhelimen tai lähti kauas matkalle. Aikuisilla on omat murheensa, jotka ajoittain ovat kaataa koko korttitalon. Joskus mennään hammasta purren ja sitten helpottaa. Pitäisi aina itsekin muistaa nauttia arjen hetkistä. Lisäksi on hyvä järjestää pieniäkin pakohetkiä arjesta. Eihän sen tarvitse olla kuin retki vaikka merenrantaan tai eräkämpälle tai minne vaan.
En aio tänäkään vuonna lukea iltapäivälehtien älyttömiä juttuja siitä, että "Oletko aina tehnyt tämänkin väärin?" Milloin kyse on astianpesukoneen väärästä täyttämisestä, milloin juuston syömisestä väärin. Miksi meillä täällä pimeässä ja kylmässä Pohjolassa pitää otsikoinnista lähtien pukea kaikki negaatioon? Eikö vastaavat otsikot voisi kirjoittaa positiivisesti? Esimerkiksi että "Tiesitkö että Brie maistuu paremmalta kun teet näin?" Talous kyntää syvissä vesissä ties kuinka monetta vuotta ja lehdet tuuttaavat huonoja uutisia päivä toisensa jälkeen. Sitten vielä syyllistetään ties mistä. Voitaisiinko opetella vähän positiivisuutta? Uskallusta haluta ja halua saada aikaan parempaa? Pyritään siihen. Ollaan armollisia itsellemme.
Sanotaan läheisillemme päivittäin, että pidän sinusta tai rakastan sinua. Pyrin sanomaan lapsilleni saman jos en päivittäin niin ainakin säännöllisesti. Tyttäreni hymyilee ja vastaa että minäkin tykkään sinusta äiti. Poikani tokaisee, että mä tiedän äiti. Oot sanonut sen tuhat kertaa aiemminkin. Mitä väliä. Sanon jatkossakin.
Hyvää viikonloppua.
Minä en. En ole muistaakseni koskaan viettänyt tipatonta tammikuuta. Ainakaan tietoisesti. Toki joulukuussa ja joulun aikaan tulee nautittua enemmän hyvää viiniä kuin ehkä muutoin vuoden aikana, ja alitajuisesti vuoden vaihtuessa juo vähemmän. Ei vaan tee samalla tavalla mieli. Mutta miksi kieltää itseltään jotain tietyn lyhyen ajan? Miksi luvata syödä jokin kitukuuri? Pelkkää salaattia kun pakkaset ehkä paukkuvat lyhyen ajan Suomen lämpenevässä talvessa? Itse ainakin kaipaan kuumia keittoja jotka ovat yhtä kevyitä tai jopa kevyempiä kuin salaatit. Sokerin syöntiä olisi hyvä rajoittaa aina, joten miksi julistaa suureen ääneen ettei syö sokeria kuukauteen?
Gluteenittomuus sai itsessäni aikaan sen, ettei todellakaan tee edes mieli syödä makeaa. Toki syön sitä silloin tällöin ja joulunakin tuli syötyä suklaata, vaikkei se edes tee hyvää vatsalleni. Toisaalta kun vatsa tulee siitä niin kipeäksi, välttää sitäkin alitajuisesti. Ehkä itsekin löysin kohtuuden vasta, kun keho siihen pakotti.
Joskus saa vetää överit. Jos tekee mieli makeaa, niin sitä saa syödä. Mutta silloinkin ehkä hyvä pitää joku kohtuus?
Armollisuudessa piilee kuitenkin myös ansa. Jokainen on vastuussa omasta terveydestään eikä esimerkiksi ylipainoa pidä hyväksyä terveydellisistä syistä. Jokainen on arvokas ihmisenä sellaisenaan eikä kenenkään alipaino tai ylipaino vaikuta siihen, miten häneen ihmisenä pitää suhtautua mutta ylipaino tuo mukanaan vakavia terveydellisiä riskejä. Pienillä teoilla saa aikaan ihmeitä. Riittää kun ruokavaliosta karsii sokerit ja valkoisen jauhon JA pienentää annoskokoja. Syö riittävän hitaasti, jotta ruoka ehtii vatsaan asti ja aikaansaa kylläisyyden. Näin noin yleisesti. Itse tiedän kuitenkin erittäin hyvin, että kaikki ohjeet eivät toimi kaikilla. Ei toiminut itsellänikään. Erityisesti naisilla hormonit ym vaikuttavat aineenvaihdutaan. Itse sain lopullisen sykäyksen vasta Nutriletista, vaikka itsekin olin tuominnut pussikeittoon turvautujat aiemmin ja jyrkästi olinkin tuominnut. Mutta vuosikausien turhien ja tuloksettomien yritysten jälkeen vasta Nutrilett toi pysyvän tuloksen. Siitä on nyt jo neljä vuotta ja kilot ovat pysyneet poissa. Toki vanhoihin huonoihin tapoihin ei saa palata mutta ei ole ollut kiusaustakaan. Oloni on ollut kerrassaan hyvä siitä lähtien. Jos unohdetaan puoli vuotta vaivannut kamala refluksi liitännäisoireineen ja polven kiukuttelu..
On ollut valaisevaa löytää oma ruokarytmi ja mm havaita, ettei itse tarvitse kahta varsinaista lämmintä ruokaa päivittäin. Toki pyrin syömään säännöllisesti mutta pointti on, ettei tarvitse kahta kunnon ruokaa. Kasvavat lapseni saavat kaksi ruokaa päivässä mutta siinäkin olen pyrkinyt käyttämään järkeä ja kun pienempi lapseni, tyttäreni, ilmoittaa ettei hänellä ole iso nälkä, en ole pakottanut syömään valtavaa annosta. Pitää kuitenkin siinäkin pitää jokin hälytyskello päällä, jotta hän ei laihduta jonkun vloggaajan innoittamana. Kohtuutta ja armollisuutta nykyajan someenkin. Lapsilta ei voi kieltää somea. Missä määrin sallin ja missä määrin rajoitan? Kuinka paljon minun pitäisi valvoa ja kuinka paljon kunnioittaa lasten yksityisyyttä? Kuinka paljon minun pitäisi pelätä netin vaaroja ja ahdistua? Ajoittain ahdistun paljonkin ja valvon nukkumaan mennessä peläten ympäröiviä vaaroja. Sitten muistan oman hyvän totuuteni: kun lapsilla on ensinnäkin rakastava koti ja heille opetettu elämän perusaakkoset ja varoitettu muun maailman vaaroista, voin vain luottaa siihen, että elämä kantaa ja lapsilla on järki päässä.
Lasten kanssa ja yksin pitää muistaa nauraa päivittäin. Ei väliä nauretaanko laadukkaalle huumorille vai aivan älyvapaalle huonolle huumorille. Pääasia, että naurattaa. Nauraminen vapauttaa hyvää oloa ja tekee olon edes hetkeksi siedettäväksi. Lapsilla on omat paineensa koulussa ja kaveripiirissä. On läksyjä, kaveri sai juuri uusimman puhelimen tai lähti kauas matkalle. Aikuisilla on omat murheensa, jotka ajoittain ovat kaataa koko korttitalon. Joskus mennään hammasta purren ja sitten helpottaa. Pitäisi aina itsekin muistaa nauttia arjen hetkistä. Lisäksi on hyvä järjestää pieniäkin pakohetkiä arjesta. Eihän sen tarvitse olla kuin retki vaikka merenrantaan tai eräkämpälle tai minne vaan.
En aio tänäkään vuonna lukea iltapäivälehtien älyttömiä juttuja siitä, että "Oletko aina tehnyt tämänkin väärin?" Milloin kyse on astianpesukoneen väärästä täyttämisestä, milloin juuston syömisestä väärin. Miksi meillä täällä pimeässä ja kylmässä Pohjolassa pitää otsikoinnista lähtien pukea kaikki negaatioon? Eikö vastaavat otsikot voisi kirjoittaa positiivisesti? Esimerkiksi että "Tiesitkö että Brie maistuu paremmalta kun teet näin?" Talous kyntää syvissä vesissä ties kuinka monetta vuotta ja lehdet tuuttaavat huonoja uutisia päivä toisensa jälkeen. Sitten vielä syyllistetään ties mistä. Voitaisiinko opetella vähän positiivisuutta? Uskallusta haluta ja halua saada aikaan parempaa? Pyritään siihen. Ollaan armollisia itsellemme.
Sanotaan läheisillemme päivittäin, että pidän sinusta tai rakastan sinua. Pyrin sanomaan lapsilleni saman jos en päivittäin niin ainakin säännöllisesti. Tyttäreni hymyilee ja vastaa että minäkin tykkään sinusta äiti. Poikani tokaisee, että mä tiedän äiti. Oot sanonut sen tuhat kertaa aiemminkin. Mitä väliä. Sanon jatkossakin.
Hyvää viikonloppua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos vierailustasi Dolce macchiatossa :)
Toivon, että viihdyit sivuillani. Jätä kommenttisi, jos viihdyit, haluat kysyä jotain, lisätä jotain tai muuten vaan ilmoitella itsestäsi. Ciao