Ajatuksia ja Heli Laaksosen Makkioi maailmaherelmi

Olen silloin tällöin mietiskellyt miten tämä maailma makaa ja miten maailma muuttuu. Aika moneltakin kantilta mutta viimeksi pohdiskelin erään todella hyvän ystäväni kanssa käydyn keskustelun perusteella, että ollaanko me loppujen lopuksi yksin vai muodostetaanko vapaaehtoisesti jonkinlainen väljähkö yhteisö, joka pitää toisistaan huolta? 

Onhan maailmassa kulttuureja, joissa eletään koko elämä tiiviisti suvun ja ehkä koko kylän voimin eikä kukaan ole yksin. Miten länsimaisessa kulttuurissa on pääsäännöksi muodostunut elää ja pärjätä ihan itte ja ihan yksin? Periaatteessa olen aina itsekin halunnut tulla toimeen yksin ja olla tarvitsematta muita ympärilleni mutta viime aikoina yhä enemmän alkanut miettiä sitä mihin me olemme menossa? Väistämättä eläkkeet tulevat pienenemään ja asuminen ja eläminen tuntuu kallistuvan kaiken aikaa. (Sivumennen pakko tässäkin yhteydessä ihmetellä miten Suomessa voi maksaa esimerkiksi ruoka niin paljon kun se ei muualla tunnu maksavan lainkaan yhtä paljon...kenelle erotus menee erilaisina tukina tms?)

On tutkimuksia, joissa yksiselitteisesti todetaan että yksinäisyys tappaa. Tiedetään, että vaikka tiede ei ehkä tähän annakaan yksiselitteistä vastausta, että kun puoliso menehtyy, voi leski hiipua hyvinkin nopeasti rakkaan puolisonsa perässä. Miksi siis jääräpäisesti haluamme elää yksin? Kulut ovat monikertaiset, minkä olen itse havainnut eron jälkeen. Vaikka olisi paljonkin ystäviä, niin on aivan erilaista jakaa huoliaan ja murheitaan jos on ystäviä ympärillä. Ajan takaa sitä, että mennäänkö siihen, että yksinäiset vanhemmat ihmiset tekisivät saman mitä nuoret tekevät jo olosuhteiden pakosta eli että muodostetaan väljiä yhteisöjä, joissa asutaan itsenäisesti mutta yhdessä? Erilaiset krempat ja sairaudet voivat muodostaa jonkinasteisen ongelman, mutta ei välttämättä estettä. Yksityiset palvelutalot ovat jonkinlainen vastaus tähän mutta ne ovat älyttömän kalliita eikä niihin ole kaikilla varaa. Lisäksi oma-aloitteiset yhteisöt ovat vapaita kaikenlaisesta byrokratiasta. Palvelutaloihinkin mennään, jos ei muuta keksitä eli ei tulla toimeen yksin kotona. Kuinka paljon meillä on yksinasuvia ja yksinäisiä ihmisiä?

Vaikkemme koskaan muodostaisikaan edellä maalaamaani yhteisöä, niin sanotaan ainakin toisillemme, että minä pidän sinusta huolta. Muistetaan sanoa myös lapsillemme, että olet rakas minulle vaikka hölmöilisit ja että saat aina tulla kotiin ja että sinun pitää tulla kotiin, että minä seison edessäsi ja puolustan sinua. Jos välität toisesta ihmisestä, muista sanoa se ääneen. Kukaan meistä ei ole ajatustenlukija. Emme me naisetkaan.. Uskon siihen, että hyvä tulee aina takaisin ja vähintäänkin se lähtee liikkeelle.

Haluan jakaa vielä turkulaisen runoilijan Heli Laaksosen tarinaan

Makkioi maailmaherelmi (kannattaa aina lukea ääneen mahdollisimman turkulaisittain ääntäen..)

Hassumaist tämä ain-ikävöittevä-olo, muual-o-hyvin-tunne, kaikil-muil-on paremmin-ko-mul-aavistus.
Enimäkses tahtois ol joku toine ja jossan toises ajas, toises paikas.

Viaraist kaupunkeist löyttä semssi maisemi ja paikoi, mist voi olla varma, et tual mää olissi onnelline.
Tual, misä on suur tammi keskel piha, kivikkopuutarha ja romanttine sinkkiämpär pumppukaivon kannen pääl. Siäl ei tuul koska, hirvkärpäst ei ol viäl keksitty ja joku o juur astumast patiol Pommac-klasei tarjottimel.See et omallakin pihal o jatulintarha, kaks vahtera ja uus kenttälappio, ei lohrut yhtä. Nee o sitä arkke vaa. Ja jos o jano, joutu menemä itte jääkaapil lutrama sekamehus.

Kummossi kuvitelmi muu ihmise mahtan runoilijast rakenta, kui hee meiän elämä miältämä?
Mää saan tuntikaussi kuluma sil, ko kuvittelen muitte ihmiste eksoottisuut.

Jos alotta vaikk rekkakuskist iha - ajatel niit juhlavi tyäpäivi! Ratin takka näkke korkkialt ja kauas. Huuhkaja lenttä 8-tiä ylitte. Yksinäine karhu on noussu aikasi ja taapla tiä viäres hakkuaukial.
Yän pimiä ei ol mittän pimiä - ko valonheittime räpsäyttä pääl, on koko tiano valone. Olen kuullu juttu, et rekkojen ohjaamois on penkin takan nukkumakolo, mink voi täyttä vaik haahjauntuvil ja silkkityynyil ja maat ihani päiväuni.

Rahtilaivassakka en ol ollu, mut varmast heil o hohrokkamppa ko mul. Merimiäs noja reelinkkihi ja katto, ko ehtohämys maitotaiva al kaks laiva ohitta toises, sit ei näy enä mittä. Meri vaihtu maaks ja mereks taas eikä hetkekän tart ol pysäksis.

Myslitehtan tyäntekijäl vast on kiva: laitetast myllyhyn pyörimä säkillinen kauroi, lesei (aika vähä, ketä niist tykkä), kilo saksanpähkinöi, pari lootallist rusina ja näit makkioi mailmaherelmi kans, taatelei ja papajoi. Oikke hyvän päivän hee heittävä joukko pari ylimääräst kourallist mantelei ja ajatteleva lämpimi ajatuksi siit kuluttajast, kene ostoskorihi juur see myslipaketi sattu.

Pitkämatkahiihtäjä elo on kyl ensvaikutelmaltas toivotont. Kauhial irvil paineta metäs ja toivota, et ehrittäis eres ennen pelkialaist maali. Mut ei tilanne ol nii vakava. Ko kukka ei enää ja kamera on kii, hee sivakoitteva mettä siimekses hymysui. Ajanki hee ova saanu pyssämä. Penkkiurheilija voi rauhas leippo sämpyli, lähettä lapses kouluhu ja tehr murrinpohjaplättipannu vuashuoalloi ain ko mene telkkari ette, siäl see sama pitkämatkalaine hiihtä pitkäl matkallas, ei o alku, ei loppu, vaa matka.

Geor Dolivo sanottamas laulus veisata: "VAikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan."
Ain voi silti toivo.

Heli Laaksonen: "Sekaherelmäpuu" Sammakko 2004