Ilkeä, ilkeämpi, noita-akka

Minulla on ollut onni elää vähän kuin pumpulissa. Uskon edelleen ihmisten hyvyyteen vaikka jo ammattinikin puolesta tiedän paljon maailmassa olevasta pahuudesta. Ympärilläni on ollut lempeitä ihmisiä ja syntymäsivistyneitä kanssakulkijoita. Sellaisia ihmisiä, joilla on hyvä sydän ja hyviä aikomuksia. Kestänkin erittäin huonosti suoranaista ilkeyttä. Tuntuu samalta kuin joku löisi palleaan ja lujaa. Ja mitä läheisempi minulle ilkeilevä ihminen on, sitä enemmän sattuu ja sitä vähemmän ymmärrän miksi toinen niin edes tekee.


"Vittuilu on välittämistä", sanoi eräs. On siinä varmaan perää sinänsä, että jos joku toinen ihminen ei kiinnosta sinua missään mielessä yhtään, ei vaivaa päätään edes sen vertaa. Mutta missä menee kiusoittelun ja ilkeilyn raja? Ironia ja sarkasmi ovat vaarallisia, koska ensinnäkin niiden taitava käyttäminen vaatii osaamista, ja silti aina jää riski, ettei vastaanottava osapuoli ymmärrä sarkasmia ja loukkaantuu. Huumoriin puetun kettuiluinkin kanssa voi loukata toista, ja keskinäinen kuittailu karkaa herkästi lapasesta. 

Onko suoruus ja suorasanaisuus sitten ihailtava piirre? Riippuu vivahteesta ja tarkoitusperistä varmaan aika pitkälle. Jos suoruudesta tulee itseisarvo, muuttuu se herkästi mantraksi, että kyllä mulla on oikeus sanoa mitä mieltä olen. Ei ole. Suoruus ei ole rehellisyyttä eikä aina hyve. Joskus on paljon viisaampaa olla hiljaa ja jättää sanomatta. Punnita kumpi on tärkeämpää: sanoa oma mielipiteensä ja olla suora vaiko hienotunteisesti jättää oma mielipide pimentoon, koska toinen loukkaantuisi.  Länsisuomalaiset kuulemma ovat suoria. No auts sitten. Tunnistan kyllä suoruuden itsessäni mutta pyrin olemaan kuitenkin hienotunteinen. Joskin nuorempana hienotunteisuus meni niin pitkälle, ettei viestin vastaanottaja lopultakaan ymmärtänyt viestin perimmäistä sisältöä, kun en sanonut suoraan. 

Erilaisissa suhteissa olen tullut siihen tulokseen, että on rehellisempää olla suora mutta sillä erotuksella, ettei toista ihmistä saa loukata. Eikä suoruus tarkoita sitä, että kaikki mitä päähän juolahtaa, valuu ilman sordiinoa suusta. Suoruus tarkoittaa ainakin itselleni sitä, että ystävilleni ja läheisilleni voin hyvän maun mukaisesti tuoda mielipiteeni julki, jos se palvelee edes jomman kumman etua. Suoruus ei siis ole ilkeyttä. Ja aina voi punnita mitä sanoo ja mitä jättää kuitenkin sanomatta, jos sanominen ja suoruus ei loppujen lopuksi toisi mitään rakentavaa kummallekaan. "Kyllä mulla on oikeus sanoa" -asenne puhdistaa pajatson vain sanojaltaan. Vastaanottavalle osapuolelle se usein on ainoastaan loukkaavaa.  

Googlasin tätä kirjoittaessani mitä ilkeydestä kirjoitetaan ja mm Kalevassa on kirjoitettu, että ilkeys on inhimillisyyden ja empatian puutetta, ja kykenemättömyyttä asettua toisen asemaan." Vanha raamatullinen totuuskin sanoo, että tee toiselle mitä toivoisit itsellesi tehtävän. Siihen olisi hyvä pyrkiä. Tuskin kukaan meistä toivoo itselleen mitään ilkeää, vaan päinvastoin välittämistä ja myötätuntoa. Luottamusta siihen, että ympäröivät ihmiset toivovat meille vain hyvää. Samoilla sanoilla voi kuitenkin tilanteesta riippuen osoittaa myötätuntoa tai loukata toista. 

Historia ja luonne-erot voivat kuitenkin tuoda myös ristiriitoja. Meillä voi olla hyvinkin erilaiset taustat. Puhuin aiheesta ystäväni kanssa, joka totesi että hänet on kasvatettu kettuilemalla eikä se hänestä tunnu oikein miltään. Hän varmaan allekirjoittaisi sen, että huumori ja kepeä kiusoittelu vain vahvistavat ns me-henkeä. Hän ei siis automaattisesti lamaannu toisen ilkeästäkään heitosta, vaikka hänellekin voi jäädä jonnekin alitajuntaan jäytämään, että miksi se toinen noin teki. Ilkeys voidaankin verhota myös huumoriin. Voi olla, ettei ilkeilijä aidosti tarkoittanut olla ilkeä, mutta toinen ei voi ymmärtää sellaista leikkiä. Itse en esimerkiksi koskaan ole ymmärtänyt pahansuopien sanojen käyttämistä tai haukkumista. Niistä voi jäädä elinikäiset syvät haavat. Ja sanoja voi hetken kuluttua kieltää ikinä sanoneensa mitään sellaista. 

Jos nyt kuitenkin vahingossa oksentaa ns sammakon suustaan, voi aina pyytää anteeksi. Myrkkynuoli on ammuttu, mutta tarkoitti sitä tai ei, voi ja pitää pyytää anteeksi. Toki mieluummin jättää turhat pahat sanat sanomatta.

Tätä kirjoitusta kirjoittaessani luin ilkeilystä ja törmäsin mm väitteeseen, ettei riitely kuulu esimerkiksi parisuhteeseen. Olen siitä jossain määrin eri mieltä. En suoranaisesti kaipaa riitelyä missään ihmissuhteessa ja jopa välttelen sitä. Asioita ei kuitenkaan pidä jättää selvittämättä ja rakentavaa suoraa puhetta silloin kun siitä voi seurata jotain hyvää, pitäisi uskaltaa suosia. Ja jos toisen sanominen on tuntunut ilkeältä, pitää siitä sanoa ja kysyä miksi toinen niin sanoi. 

Jos väsymys kotiin tullessa saa tokaisemaan turhan ilkeästi jotain perheenjäsenelleen, pitää pyytää anteeksi. Etten tarkoittanut sanoa näin kovasti. Tai jopa olla niin aikuinen, että ennen oven avaamista hengittäisi pari kertaa oikein syvään ja avaa oven vasta sitten.

Tai peilin edessä yksin ollessaan vuodattaa kaiken sisälleen kertyneen sapen ulos ja hengittää sen jälkeen syvään ja miettii, että oliko siinä kaikki, ja haluanko muotoilla sen jotenkin paremmin kohteelle vaiko unohdan koko jutun. Sisälleen ei pidä säilöä itseä mietityttäviä asioita mutta ilkeily ei vie asioita mihinkään. Se vaan satuttaa.

Ilkeys ei asu meissä, jos asiat ovat hyvin. Lähtökohtaisesti hyvinvoivana ja onnellisena ajattelet ympärillä olevista ihmisistä hyvää. Sisäinen tasapaino tuo myös etäisyyttä muun maailman ilkeisiin nuoliin, eikä niitä välttämättä tulkitse ensinnäkään henkilökohtaisesti tai ylipäätään ajattele sanojan tarkoittaneen olla ilkeä. Ehkä se oli sitä huumoria tai ironiaa, joka olikin tarkoitettu hauskaksi heitoksi ilman taka-ajatuksia tai mitään negatiivista.

Enemmän siis myötätuntoa ja empatiaa. Ihanaa tiistaita ja mukavaa talvilomaa lomailijoille.



"Ilkeältä löyhkäävä lätäkkö" - kielitoimiston sanakirjasta