Inhimillinen turhamaisuus

Oletteko koskaan pohtineet kuinka turhamaisia sisimmältään etenkin me naiset olemme? Minä olen. Välillä hypistelen tohkeissani uusia kevätvaatteita kaupoissa tai unelmoin uusista ruokapöydän tuoleista. Välillä taas  menen äärimmäisyyteen ja yritän olla sataprosenttisen järkevä ja kaikkea muuta kuin turhamainen.  Pohdin esimerkiksi pakolaisia ja turvapaikanhakijoita mm. Kreikan rannikoilla ja mietin miten turhamaista on pohtia omaa pukeutumistaan tai surra, etten saanutkaan laivalta lempihajuvettäni. Tunnen jopa syyllisyyttä siitä, että avaan viikonlopun kunniaksi hyvän viinipullon, kuuntelen hyvää musiikkia ja nautin vapaasta, kun samaan aikaan joku toinen kamppailee eloonjäämisestä toisella puolella Eurooppaa.

Synonyymejä turhamaiselle ovat mm kevytmielinen (??), itserakas (??), pöyhistelevä, narrimainen ja hienostelija. Slangisanakirjan mukaan hepsankeikka (hehhe). Suomisanakirjan mukaan turhamainen ihminen on omaan ulkonäköön, edustavuuteen tms liiaksi huomiota kiinnittävä ja koreilunhaluinen.   Oleellisin sana noissa määritelmissä lienee "liiaksi". Minusta on kohteliasta huolehtia omasta ulkonäöstään, kunhan ei mene liiallisuuksiin. Liittyykö tietynasteinen turhamaisuus myös nuoruuteen ja oman minuuden etsimiseen? Minulla ei ole vastausta mutta pohdin asiaa samalla kun mietin mm monia blogeja, joissa jutun juoni on esitellä vaatteita edestä ja takaa. Ja samalla tietysti bloggaajaa. Jaksan itse seurata ko blogeja varsin huonosti, mutta lasteni ikäiset ja heitä vähän vanhemmat seuraavat ja samaistuvat, mikä kuuluu kehitykseen. Onko sekään turhamaista, että etsii itseään ja omia vahvuuksiaan? Omasta mielestäni ei, jos ei jää jumiin omaan ulkonäköönsä. Eikä kuvittele, että ns blogilaukku tai blogitakki tms blogeissa vilahteleva "the thing" tekee itsestään erityisen. 

Monissa blogeissa vilahtelee Louis Vuittonin ihanaakin ihanampi silkki-villainen logohuivi. Ja voitteko uskoa, että minulla on pakkomielle saada ko huivi? Se vaan on ihana. Olen jopa tietoinen siitä, että huolimatta sen järkyttävästä hinnasta, se nyppyyntyy ja siihen voi tulla langanvetoja ym. No, mikäs tässä maailmassa ikuista olisi? Ihan vähän turhamaista mutta niin inhimillistä, eikö? Minä elän omaa elämääni, eikä minun tarvitse ainakaan koko aikaa miettiä maailman tilaa tai surra muiden miljardien kohtaloa. Louis Vuittonin huivi tekisi minut niin onnelliseksi. Ihan hölmöä, mutta se on juuri nyt minun akilleen kantapääni. Ongelma on juuri nyt se, etten ole vielä päässyt hyvää kompromissiin siitä, minkä värisen huivin haluaisin. Musta olisi ihana, mutta niin olisi se kerman tai hiekan sävyinenkin. Tai ruskea. Pahus kun en voi ostaa kaikkia noita... Ainakaan heti. 

Inhimillinen turhamaisuus on muuten mainio sanayhdistelmä ja siitä on kiittäminen erästä blogia, jonka nimestä tuon nappasin ajatelmakseni. Minusta siinä on jotain hyvin lohduttavaa. Eläimetkin koreilevat ja eläinkunnassahan koreilija on liki poikkeuksetta aina uros. Riikinkukko lienee paras esimerkki. Että on pöyhkeä ja vielä agressiivinenkin. Saapastelee esimerkiksi Korkeasaaressa kuin omistaisi koko paikan ja levittelee komeita sulkiaan. Mistäs meistä kukaan tietää josko siellä uroksen sisällä asuu maailman mielettömin riikinkukko? Auttaa aina kaikkia epäitsekkäästi...vai onko uskottavampaa, että sen päivä täyttyy siitä pihalla saapastelemisesta?

Elä ja anna toisten elää. Sopivasti turhamaisuutta ja sopivasti muuta elämää. Kynnet voi olla lakattu punaisiksi tai mustiksi ja kauniit mukavat vaatteet päälle. Jossain vaiheessa se Louis Vuitton vilahtaa näissäkin kuvissa. Minäkin otan ajoittain päivän asu kuvia. Joskin niitä tilaa eräs uskollinen ystäväni. Sitä "palstaa" en siis voi noin vaan lopettaakaan. 

Sille ilmestyy pian uusin mekkoni, jonka tilasin ensimmäistä kertaa ebaysta. Olen ajoittain etsinyt sitä sun tätä ebaysta, mutten ole aiemmin kuitenkaan tilannut mitään. Nyt oli "pakko", koska löysin toisaalta netistä ihanan Ted Bakerin mekon alkukesän ylioppilas- ja rippijuhliin ja se oli minun tuurillani tietysti loppu kaikista verkkokaupoista mutta onneksi löytyi vielä ebaysta. Nyt vaan toivon, että se ensinnäkin tulee perille kuten luvattu ja toisekseen, että se mahtuu päälle. Järkevä minä totesi ensin, että onhan minulla vaatekaapissani vaatteita, jotka voin laittaa juhliin päälle, mutta oikeesti kuka jaksaa olla aina järkevä? Pitäisi, totta kai pitäisi, mutta kyllä se juhlafiilis tulee siitäkin, että on uusi mekko päällä tai uusi laukku. Jospa olen järkevä, ja laitan uuden mekon kanssa jo olemassa olevat kengät ja jo olemassa olevan laukun? Pitäisikö tämän tärkeimmän eli oman vaatetuksen jälkeen alkaa miettiä mitä nuorille kummilapsilleni hankin muistoksi tulevasta elämän merkkipaalusta eli siis hankkia itse sankareille lahjat? Hyvä, että tärkein, eli omat vaatteet on jo pääosin mietitty :) Parasta mitä voin aidosti kummilapsilleni antaa, on oma aikani niin kauan kuin olen olemassa. Siihen olen sitoutunut. Tähän asti jo etäisyyksistä johtuen jäänyt vähän torsoksi, mutta vastahan ollaan alkuun päästy. Itsekin olen kunnolla tutustunut kummeihini aikuisena ja olen niin monesta heille kiitollinen. Jos voin antaa saman omille kummilapsilleni, niin hyvä olisi. Sen lisäksi yritän keksiä jotain minkä he muistaisivat ko päivästä.

Elämän turhamaisuuksia: jumalainen hajuvesi, ihana kello, josta on patterit muuten loppu, ja parin vuoden takainen minä. Ulkonäkö on myös osa persoonallisuutta ja ilmentää meitä monin eri tavoin. Toisille sopii enempi, toisille vähempi, eikä silti olla turhamaisia. Ja jos ollaankin, niin inhimillistä se vaan on.