Olen joskus omana vapaapäivänäni tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että istun auringonvalossa ja luen hyvää kirjaa. Miksi ihmeessä? Koska. Koska ahkerana ihmisenä minun luonnollisesti pitäisi siivota kotia, pestä pyykkiä, silittää puhdas pyykki kaappiin valmiiksi, käydä kaupassa, leipoa pakastimeen, treenata, ulkoilla ja luonnollisesti olla lasten kanssa. Miksen vaan saisi olla, jos niin päätän? Totta kai saankin, mutta miksi tunnen siitä huonoa omaatuntoa? Miksi tunnen huonoa omaatuntoa välillä siitäkin, ettei omien lasteni iltoja täytä harrastukset? Mietin, että saavatko omat lapseni yhtä paljon kuin jotkut toiset, kun en ole tunkenut heidän iltoihinsa ja viikonloppuihin loputtomasti harrastuksia.
Harrastin itse lapsena ja nuorena paljon. Joka arki-illalle oli jotain ja viikonloppuisin tein keikkaa ja silti hoidin koulun mallikkaasti. Minulle se sopi ja järjestin harratukset ihan itse. Halu kumpusi minusta itsestäni ja siitä olen lähtenyt nytkin lasteni suhteen. Aluksi ajattelin, että minunkin lapsistani täytyy tulla muusikoita tai ainakin heidän pitäisi soittaa jotain tai laulaa ainakin harrastuksenaan ja vähintäänkin heidän pitää mennä musiikkiluokalle koulussa. No näin ei ole käynyt. Miksi? Siksi, ettei se tule heistä itsestään. Palo musiikkiin ei ole heidän sisällään, kuten se oli minulla jo pienestä lapsesta lähtien. Hetken tuntui pahalta, koska musiikki on merkinnyt minulle itselleni niin paljon. Mutta se ei ole ollut heidän juttunsa. Nyt olen sen hyväksynyt. He kuuntelevat paljon musiikkia mutta eivät erityisemmin halua soittaa tai laulaa itse.
Nuorempi kävi suzukilaulutunneilla mutta koin ne vähän ahdistaviksi itse. En halua itse harrastaa lapseni harrastusta vaan tehdä omia juttujani. Minusta lapsi itse innostuu siitä mitä tekee, eikä niin, että äiti tai isä tarkistaa päivittäin onko lapsi harjoitellut. Toki pitää kannustaa ja tarkistaa että harrastuksen eteen nähdään vaivaakin.
Jos lapsi on tyytyväinen ja onnellinen ilman harrastuksia, onko silloin asiat hyvin? Pitäisikö minun potkia heitä kuitenkin harrastamaan edes jotain? Näkisin hyvänä, että lapsella olisi edes yksi liikuntaharrastus. Mutta jos sen mielekkään harrastuksen löytäminen on hankalaa. Annoin toiselle vapaavuoden ja yhdessä sovittiin, että katsotaan harrastamista sen jälkeen, että miltä se tuntuisi. Ja mikä olisi hyvä laji. Valitettavasti ainakin täällä pääkaupunkiseudulla kaikki maksaa. Ja moni harrastus on kaikki tai ei mitään. Joko annat koko sielusi ja monta tuntia viikossa tai sitten et harrasta. Kärjistän mutta kaipaisin sellaista tekemistä lapselle, jossa voisi vain pitää hauskaa tunnin tai pari viikossa. Eikä haittaisi, jos jonakin viikkona et pääse mukaan syystä tai toisesta.
Toiset lapset haluavat lisää ja lisää ja harrastavat enemmän kuin mielellään, ja se on luonnollisesti täysin ok. Meitä on niin moneen junaan. Mietinkin siis itse lähinnä sitä, missä määrin lapsen vapaa-ajan organisointi on minun vastuullani ja onko siitä mitään haittaa, jos en potki lastani kaiken aikaa eteenpäin. Jos lapsella on kavereita ja hän on ulkona eikä vain pelaa sisällä. Talvet ovat toki pahoja, kun luontainen liikkuminen on vähäisempää. Ja kavereilla on lätkättreenejä jne. Mutta onneksi kaikki kaveritkaan eivät ole harrastuksissaan, vaan on omaakin aikaa ja ns kaveriaikaa.
Nautin siitä, ettei minun tarvitse töistä tullessani rientää viemään lapsia harrastuksiin. Nautin siitä, että minulla on aikaa lähteä omalle juoksulenkilleni tai pyöräilemään tai vaan jäädä lukemaan kirjaa tai mitä ikinä haluankin.
Miksi kuitenkin koen, etten ole tehokas, jos vain luen? Tai jos vain ihailen auringonnousua ja kuuntelen musiikkia tekemättä mitään? Miksi koin kapinallista hyvää oloa yliopistossa valitessani kolmanneksi kieleksi italian? Vaikkei siitä ollut minulle mitään hyötyä työelämässä. Juuri siksi. Juuri siksi, ettei siitä ollut mitään hyötyä. Valitsin italian, koska se oli minusta ihana kieli. Ihana kulttuuri ja olin aina halunnut sitä opiskella, ja koska se oli mahdollista. En ole tähän päivään mennessä tarvinnut italian kieltä muutoin kuin reissatessani ja silloinkin periaatteessa selviäisin englannilla. Kapinahenki valtasi siis hetkeksi verkostoitumisen ja hyötynäkökohdan puristaessa. Miksi kaikesta pitäisi olla hyötyä? Eikö voi vain pysähtyä ihailemaan kaunista maisemaan tai kuuntelemaan linnunlaulua? Ilman että siitä on muuta hyötyä kuin ehkä hyvä olo ja sielun keventyminen. Olen työelämäni suhteenkin rauhoittanut tilanteen ja lähtenyt siitä, että haluan olla kotona mahdollisimman paljon niin kauan kuin lapset ovat pieniä. Toki kaipaan haasteita mutta kunnes löydän sellaisen sopivan kombon, lähden siitä, että lapset ovat vain lainaa, ja haluan olla ainakin lähellä, enkä rakentamassa jotain suurempaa ja haastavampaa. Ihan ok niin kauan kuin olen itsekin tyytyväinen eikö? Enkä koe luopuvani mistään. Enkä muutu katkeraksi.
Talvilomaa aloittaessani moni kysyi että mitä aiotte tehdä lomalla? Ihan viaton kysymys eikä siihen sinänsä varmaan useimmilla liity mitään sen kummempaa sisäänrakennettua mutta sekin tavallaan sisältää oletuksen, että lomallakin pitää suorittaa. Että vähintään pitää lähteä jonnekin kauas tai mökille tai laskettelemaan tai ainakin loma pitää olla suunniteltu ennakkoon. Minusta lomalla saa vain olla. Ilman sen kummempaa suorittamista tai tekemistä. Mitä lyhyempi loma, sen ihanampaa vain olla ja herätä rauhassa. Toki jos olisi mahdollista, lentäisin joka vapaalla jonnekin kauas ja hankkisin kaiken mahdollisen palvelun. En tekisi yhtään ruokaa itse ja vain olisin. Tai sitten en. Onhan siinä puolensa, että pääsee pois kotinurkistaan ja sen vuoksi mekin kävimme Tukholmassa.
Summa summarum, minulla on oikeus viettää hyvin ansaitsemani vapaa-aika juuri niinkuin itse haluan ja olla tekemättä yhtään mitään, jos niin haluan. Olla tuntematta huonoa omaatuntoa. (Totuus on, etten kuitenkaan viihdy kotona, ellen ole siivonnut ensin ympäristöä ja hakenut ehkä kukkakimppua pöydälle. Ja tekemättömät työt ahdistavat ja niska alkaa jumittaa ellen treenaa.)
Hetken jatkan tämän jälkeenkin kirjan lukemista ja istun auringossa. Ja otan mallia kissoista. Onnen ylin muoto tuntuu olevan auringossa kelliminen.
Ihanaa sunnuntaita.
Harrastin itse lapsena ja nuorena paljon. Joka arki-illalle oli jotain ja viikonloppuisin tein keikkaa ja silti hoidin koulun mallikkaasti. Minulle se sopi ja järjestin harratukset ihan itse. Halu kumpusi minusta itsestäni ja siitä olen lähtenyt nytkin lasteni suhteen. Aluksi ajattelin, että minunkin lapsistani täytyy tulla muusikoita tai ainakin heidän pitäisi soittaa jotain tai laulaa ainakin harrastuksenaan ja vähintäänkin heidän pitää mennä musiikkiluokalle koulussa. No näin ei ole käynyt. Miksi? Siksi, ettei se tule heistä itsestään. Palo musiikkiin ei ole heidän sisällään, kuten se oli minulla jo pienestä lapsesta lähtien. Hetken tuntui pahalta, koska musiikki on merkinnyt minulle itselleni niin paljon. Mutta se ei ole ollut heidän juttunsa. Nyt olen sen hyväksynyt. He kuuntelevat paljon musiikkia mutta eivät erityisemmin halua soittaa tai laulaa itse.
Nuorempi kävi suzukilaulutunneilla mutta koin ne vähän ahdistaviksi itse. En halua itse harrastaa lapseni harrastusta vaan tehdä omia juttujani. Minusta lapsi itse innostuu siitä mitä tekee, eikä niin, että äiti tai isä tarkistaa päivittäin onko lapsi harjoitellut. Toki pitää kannustaa ja tarkistaa että harrastuksen eteen nähdään vaivaakin.
Jos lapsi on tyytyväinen ja onnellinen ilman harrastuksia, onko silloin asiat hyvin? Pitäisikö minun potkia heitä kuitenkin harrastamaan edes jotain? Näkisin hyvänä, että lapsella olisi edes yksi liikuntaharrastus. Mutta jos sen mielekkään harrastuksen löytäminen on hankalaa. Annoin toiselle vapaavuoden ja yhdessä sovittiin, että katsotaan harrastamista sen jälkeen, että miltä se tuntuisi. Ja mikä olisi hyvä laji. Valitettavasti ainakin täällä pääkaupunkiseudulla kaikki maksaa. Ja moni harrastus on kaikki tai ei mitään. Joko annat koko sielusi ja monta tuntia viikossa tai sitten et harrasta. Kärjistän mutta kaipaisin sellaista tekemistä lapselle, jossa voisi vain pitää hauskaa tunnin tai pari viikossa. Eikä haittaisi, jos jonakin viikkona et pääse mukaan syystä tai toisesta.
Toiset lapset haluavat lisää ja lisää ja harrastavat enemmän kuin mielellään, ja se on luonnollisesti täysin ok. Meitä on niin moneen junaan. Mietinkin siis itse lähinnä sitä, missä määrin lapsen vapaa-ajan organisointi on minun vastuullani ja onko siitä mitään haittaa, jos en potki lastani kaiken aikaa eteenpäin. Jos lapsella on kavereita ja hän on ulkona eikä vain pelaa sisällä. Talvet ovat toki pahoja, kun luontainen liikkuminen on vähäisempää. Ja kavereilla on lätkättreenejä jne. Mutta onneksi kaikki kaveritkaan eivät ole harrastuksissaan, vaan on omaakin aikaa ja ns kaveriaikaa.
Nautin siitä, ettei minun tarvitse töistä tullessani rientää viemään lapsia harrastuksiin. Nautin siitä, että minulla on aikaa lähteä omalle juoksulenkilleni tai pyöräilemään tai vaan jäädä lukemaan kirjaa tai mitä ikinä haluankin.
Miksi kuitenkin koen, etten ole tehokas, jos vain luen? Tai jos vain ihailen auringonnousua ja kuuntelen musiikkia tekemättä mitään? Miksi koin kapinallista hyvää oloa yliopistossa valitessani kolmanneksi kieleksi italian? Vaikkei siitä ollut minulle mitään hyötyä työelämässä. Juuri siksi. Juuri siksi, ettei siitä ollut mitään hyötyä. Valitsin italian, koska se oli minusta ihana kieli. Ihana kulttuuri ja olin aina halunnut sitä opiskella, ja koska se oli mahdollista. En ole tähän päivään mennessä tarvinnut italian kieltä muutoin kuin reissatessani ja silloinkin periaatteessa selviäisin englannilla. Kapinahenki valtasi siis hetkeksi verkostoitumisen ja hyötynäkökohdan puristaessa. Miksi kaikesta pitäisi olla hyötyä? Eikö voi vain pysähtyä ihailemaan kaunista maisemaan tai kuuntelemaan linnunlaulua? Ilman että siitä on muuta hyötyä kuin ehkä hyvä olo ja sielun keventyminen. Olen työelämäni suhteenkin rauhoittanut tilanteen ja lähtenyt siitä, että haluan olla kotona mahdollisimman paljon niin kauan kuin lapset ovat pieniä. Toki kaipaan haasteita mutta kunnes löydän sellaisen sopivan kombon, lähden siitä, että lapset ovat vain lainaa, ja haluan olla ainakin lähellä, enkä rakentamassa jotain suurempaa ja haastavampaa. Ihan ok niin kauan kuin olen itsekin tyytyväinen eikö? Enkä koe luopuvani mistään. Enkä muutu katkeraksi.
Talvilomaa aloittaessani moni kysyi että mitä aiotte tehdä lomalla? Ihan viaton kysymys eikä siihen sinänsä varmaan useimmilla liity mitään sen kummempaa sisäänrakennettua mutta sekin tavallaan sisältää oletuksen, että lomallakin pitää suorittaa. Että vähintään pitää lähteä jonnekin kauas tai mökille tai laskettelemaan tai ainakin loma pitää olla suunniteltu ennakkoon. Minusta lomalla saa vain olla. Ilman sen kummempaa suorittamista tai tekemistä. Mitä lyhyempi loma, sen ihanampaa vain olla ja herätä rauhassa. Toki jos olisi mahdollista, lentäisin joka vapaalla jonnekin kauas ja hankkisin kaiken mahdollisen palvelun. En tekisi yhtään ruokaa itse ja vain olisin. Tai sitten en. Onhan siinä puolensa, että pääsee pois kotinurkistaan ja sen vuoksi mekin kävimme Tukholmassa.
Summa summarum, minulla on oikeus viettää hyvin ansaitsemani vapaa-aika juuri niinkuin itse haluan ja olla tekemättä yhtään mitään, jos niin haluan. Olla tuntematta huonoa omaatuntoa. (Totuus on, etten kuitenkaan viihdy kotona, ellen ole siivonnut ensin ympäristöä ja hakenut ehkä kukkakimppua pöydälle. Ja tekemättömät työt ahdistavat ja niska alkaa jumittaa ellen treenaa.)
Hetken jatkan tämän jälkeenkin kirjan lukemista ja istun auringossa. Ja otan mallia kissoista. Onnen ylin muoto tuntuu olevan auringossa kelliminen.
Ihanaa sunnuntaita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos vierailustasi Dolce macchiatossa :)
Toivon, että viihdyit sivuillani. Jätä kommenttisi, jos viihdyit, haluat kysyä jotain, lisätä jotain tai muuten vaan ilmoitella itsestäsi. Ciao