Äitiyden sietämätön keveys

Rakastan kahta lastani enemmän kuin omaa elämääni. Hyppäisin enempää miettimättä vaikka auton eteen pelastaakseni lapseni hädästä. Tai jos kohtalo määräisi minut valitsemaan itseni ja lapseni välillä, valinta olisi selvä. Uskon, että näin tekisi suurin osa äideistä. Ja hyvin todennäköisesti myös isät toimisivat näin. Mutta silti uskallan väittää, että äidit toimivat naarasleijonan lailla, jotenkin täysin vaistojensa ohjaamana, ja isät enemmän järjellä. En millään tavalla tarkoita, että isät rakastaisivat lastaan yhtään vähempää kuin äidit mutta äitinä oleminen on ainakin minulle ihan tunnejuttu.

Kirjoitan siis puhtaasti äitinä, äitiydestä, asettamatta äitiyttä ja isyyttä vastakkain.

Corfu Old Town

Äidiksi kasvetaan 9 kuukauden aikana raskaana ollessa. Tai oikeastaan äidiksi tulemisen tietää vasta kuukauden kuluttua raskaaksi tulemisesta, joten aika lyheni saman tien kuukaudella. Raskaustestin tehtyään nainen istuu hetkisen suuren salaisuuden päällä ja hehkuu sisäistä kauneutta.

Ensimmäiset viikot äitiys ei ole kovin konkreettista vaikka joillekin se valitettavasti tarkoittaa erittäin huonovointista ajanjaksoa mutta siltikään äitiys ei vielä tunnu, koska lapsi ei liiku. Toisaalta tuleva äiti tietää suojelevansa jotain ainutlaatuisen hienoa ja haurasta. Tuleva isä toisaalta on vähän pihalla koko jutusta. Yrittää ehkä kaikkensa helpottaa puolisonsa vointia, ja toisaalta yrittää ymmärtää naisen ehkä alati vaihtuvaa mielialaa. Usein siinä
onnistumatta vaikka vilpittömästi yrittääkin.

Raskausaika on ennen kaikkea hyvin jännittävää aikaa. Sitä huomaa saaneensa äitiyteen liittyvän pelon pyytämättäkin ikuiseksi seuralaisekseen. Lukee ja ottaa selvää mitä kaikkea voi mennä pieleen, ja pelkää. Odottaa tulevaa, ja pelkää. Seuraa alituiseen vauvan liikkeitä, ja pelkää, että jotain tapahtuu. Odottaa H-hetkeä ja vaaleanpunaiseen tai vaaleansiniseen kääröön kiedottua hyväntuoksuista pientä ihmistä, joka syö ja nukkuu, ja koko perhe elää sen jälkeen happily ever after. Totuus voi olla joskus aivan jotain muuta. Ainakaan arki ei useimmiten ole erityisen hyväntuoksuista :)

Pelko on tullut jäädäkseen joka tapauksessa. Pelkää sairautta, pelkää liikennettä, pelkää pahoja ihmisiä, joille pienen ihmisen turvallisuus ja onni eivät merkitse mitään. Alkaa pelätä myös sitä, että mitä jos itselle tapahtuu jotain? Mitä silloin tapahtuisi omille lapsille? Välittääkö kukaan heille niitä arvoja, joita itse on pitänyt tärkeinä? Olenko riittävän usein muistanut kertoa lapsilleni, että rakastan kaikesta huolimatta, että kotiin voi aina palata vaikka mitä tyhmyyksiä tekisi, että he ovat ainutlaatuisen hienoja ihmisiä?

Äitiys on myös kaikesta äidinrakkaudesta huolimatta melko epäkiitollista puuhaa. Panostaa sitä normaalia enemmän tai vähemmän, saa loskaa niskaansa. Ajoittain tuntuu, että mikään ei riitä. Toisaalta, yksikään lapsi ei ole pyytänyt syntyä tähän maailmaan. Ei lapsen kiitollinen pidä ollakaan vanhemmilleen.

Päivääkään en vaihtaisi pois. Niin kulunut kuin ko. fraasi onkin. Polvensa verille kaatunut lapsi juoksee äidin luo lohtua saadakseen, vaikka isä olisi lähempänä; äidille soitetaan työmatkalle, että saako ottaa välipalaa, vaikka isä istuisi vieressä; paha mieli näytetään juuri äidille vaikka isäkin on siinä vieressä; äidin iltamenot ovat paljon pahempi juttu kuin isän poissaolot; Siitä huolimatta lapsen vilpitöntä rakkautta voita mikään.

Ja mitä isommaksi tulevat, sitä hienompaa on keskustella heidän kanssaan. Mielipiteet voivat olla täydellisen naiiveja mutta joka tapauksessa näkee kehityksen omassa lapsessaan.

Jokainen on lähtökohtaisesti paras äiti lapselleen. Ei ole yhtäkään oikeaa tapaa olla äiti. Joskus tulee huteja, joista voi parhaassa tapauksessa ottaa opikseen, ja seuraavalla kerralla tehdä asioita vielä paremmin.

Tämä on täysin oma tuntemukseni, minun tunteeni äitiydestä. Ei aina vaaleanpunaisia ajatuksia mutta useimmiten sydämen täyttävää rakkautta. Lapsen mielestä olet kuitenkin ihana (joskus tosin niin "last season" tai "Sä niin pilaat mun elämän)

Tsemppiä tähänkin päivään